Susanne Jansson; Uhrisuo

Offermossen 2017, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2018, 314s.

Se, mitä hän oli pitänyt todellisuutena, avautui kahtia, ja hän putosi väliin, luisui ajattomaan avaruuteen, jossa ei ollut hänelle entuudestaan tuttuja sanoja. Kuin rakennelma olisi hajonnut ja hän olisi oivaltanut olevansa itse asiassa yhtä hetken ja kaiken ympärillä olevan kanssa. Että hän oli hetki. Samassa hänen mieleensä nousi ajatus, kuin heijaste: Mitä on tapahtumassa, mitä minä olen kokemassa?



Laakean, sammaleen peittämän maaston yllä lepää sakea usva. Vielä äsken täällä riehui myrsky, paukutti raivoisalla nyrkillä suljettuja ikkunoita. Mutta kuin silmänräpäyksessä tuuli tyyntyy. Suo tyyntyy. On aaveiden aika.

Ja tämä kaikki muistuttaa biologi Nathalieta lapsuudesta, erityisesti kauhujen kesästä, jonka jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteminen. Menneisyys, oma ja vuosisatojen taakse ulottuva jää kuitenkin nuorta naista piinaamaan samalla puoleensa vetäen. Ei kai hän muutoin olisi palannut juuri Mossmarkenin suomaille kokeita tekemään?


Nathalie ei saanut unta. Yötuuli vinkui savupiipussa, oksat raapivat ikkunaa ja pimeys vaani kaikkialla. Kaikki se mitä nyt tapahtui - mitä hän oikein ajatteli siitä?
Kaikki kuolleet ruumiit.
Kaikki mikä nousi pintaan.



Suolla alkaa tapahtua. Juuri Nathalie löytää tajuttoman Johanneksen avoimeksi kaivetun haudan partaalta. Johanneksen, jonka taskut on tungettu täyteen kolikoita, aivan kuin uhrilahjaksi. Myös poliisit kiinnostuvat tapauksesta, varsinkin kun ruumiita ilmestyy, luonnollisesti, lisää. Maya Lind on oikeastaan ammatiltaan valokuvaaja, mutta taitojensa ja intuitionsa takia poliisit käyttävät naisen kykyä hahmottaa tilannetta kuvien kautta. Ja millaisia kuvia niistä tuleekaan...


Itsekin valokuvaajana toiminut kirjailija Susanne Jansson antaa kalmanhajuisen, pahaenteisen äänettömyyden upottaa lukijansa suoraan suon silmäkkeeseen hivenen vielä omaa ääntä hakien, mutta hyvää lupaillen. Huumorin hauraita kukkia kasvava rikosromaani vie rauta-aikaisiin uhrimenoihin samalla ikiaikaisia salaisuuksia henkien. Olevan ja ei-olevan aavemainen väreily kantaa lävitse tarinan puistatellen, ei kuitenkaan täysin jalkojani alta vieden. Ehkä sen tekee jo seuraava Janssonilta tuleva romaani?




Tule, hän ajatteli. Tule vain.

Anna pisaroiden pudota.

Pudotaan yhdessä.


***


Soilla on samoillut ainakin Henna.