 |
| WSOY 2018, 84s. |
Kolkuttavalle avataan
ihmishirviön alitajunnan
umpikammio
karjarutot paiseet raesateet heinäsirkat
perversioiksi väätyneet lapsuuden vaillejäämiset
ja laiminlyönnit
itsetuhon mittakaava
alisen hirviöt helvetin unet
säädytön halu aueta, hehkua ja
palaa
(s. 79)
Runoilija Heli Slungalta, johon rakastuin Orjan kirjan ja Varjomadonnan myötä, on turha odottaa laimeita lauseita tai kuluneita totuuksia. Hämmästyn teos toisensa jälkeen kirjailijan kykyä aueta, kirjoittaa niin paljaan rehellisesti, että runoja lukiessa tuntuu siltä, kuin verenkiertomme sekoittuisi. Rumuutta ja rujoutta, veitsellä auki viilleltyjä teemoja, joista jokainen polttaa omaa merkitystään. Ja kauneutta. Kaiken raadollisuuden keskellä verhoaa jotakin ikiaikaista, voimakasta, vahvaa. Olen tässä. Hengitän, vaikka umpisolmu kaulalla.
Hän joka sekoittaa sinut
irrottelee luusi unesta, kerää jäsenesi
järjestelee tukkasi
Sinä heräät hän silittää sinua
sinä kestät syviä puremia
sinä kestät ääretöntä kauhua
sinä kestät hulluutesi keinua
Tätä sinä et kestä
(s.62)
Kehtolauluja kuoleville ei ole helppoa luettavaa. Jos sen päästää sisälleen, tajuntaan alkaa virrata toinen toistaan hurjempia mielikuvia. Silti tekstiin on niin helppo samaistua. Slunga näyttää, etten ole tuntemuksineni yksin. Hän näyttää mitä naiseus kauneimmillaan ja kauheimmillaan on - hän näyttää todellisuuden.
Jälleen kerran olen runoilijattarelle suuren kiitoksen velkaa tästä mykistävän upeasta elämyksestä, jonka sain kokea sykäyksittäin, sivu sivulta pudoten. Mutta lepää rauhassa lapsi, sinä olet mustan madonnan kehtolaulu. Tyhjenemisen jälkeen olen täysi, olen täynnä rakkautta.
Minä olen katuojan seireeninlaulu,
käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja
minun viattomuuteni on
kointähden viattomuutta
(s. 50)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥