Pasi Pekkola; Huomenna kevät palaa

Otava 2018, 343s.

Voi kunpa minäkin osaisin löytää tuon tasapainon, Eeva ajattelee. Unohtaa ja muistaa kaiken samaan aikaan. Olla yhtä kaiken eikä minkään kanssa.



Kirjailija Pasi Pekkolan aiempi romaani, Lohikäärmeen värit särki totaalisesti sydämeni, ja nyt jatketaan samalla, kivuliaalla kaavalla. Huomenna kevät palaa ei ole helppo romaani. Eikä sen pidä ollakaan, sen pitää viiltää pitkään ja syvältä. Sillä kyse on pienistä lapsista sodan, nälän, kauhun keskellä. Heidän lapsuudestaan, josta aikuisten hulluus teki helvetin; heidän hauraasta psyykkeestään, joka ei enää koskaan voisi palautua täysin ehjäksi.

Vuonna 1918 Eeva ja Eino näkevät kirjaimellisesti maailman räjähtävän ympärillään. Arjen. Enää ei isä vuole pihalla puisia lintuja, äiti puolestaan on lakannut tyystin puhumasta. Maassa riehuva sisällissota, veli veljeä vastaan, ei säästä tätäkään perhettä. Isän on lähdettävä sotimaan, äidin ja lasten Lahteen. Siellä he päätyvä Hennalan vankileirille, inhimillisyyden viimeiseen hautaan.

Mutta elämä on saduissa, hauraassa toivossa, pienessä palasessa leipää.


Minulla ei ole mitään mitä odottaa ja jännittää. Minulla ei ole toivoa, johon ripustautua, ja se on hyvä, sillä toivo voi suistua yhdessä hetkessä silkaksi epätoivoksi. Eikä epätoivoon voi ripustautua, siihen hirttäydytään.



Toisella puolella Henrik, lapsi vielä itsekin, toimii Hennalassa aivan muissa puuhissa. Silmissä vilisevät teloitukset, toinen toisensa perään, loputtomiin vapisevia, kuihtuneita luurankoja. Ja kun aikuisuus myöhemmin asettuu kehoon, ei syyllisyys päästä otteestaan. Päinvastoin.


Olin rauhallinen ja tyyni, kiitollinen. Vielä silloinkin, kun tunsin kylmän terän uppoavan rintani paksuun nahkaan ja repivän rikki lihaskudoksiani, tunsin lämmintä täyttymystä ja autuutta. Vihdoin, minä ajattelin. Vihdoin joku viiltää minulta tämän taakan pois.



Huomenna kevät palaa on hirvittävän hieno teos sodasta, mutta ennen kaikkea ihmisen psyykeestä. Mieli voi reuhtoa levottomana vuosikymmentenkin jälkeen, hahmottamatta välttämättä mistä kaikesta on kyse, kuten Einon tapauksessa. Muistikuvat ovat hauraita, ja pahimmilta aivot meidät säästävät. Kauniin melankolinen lukuelämys, jota tuskin koskaan unohdan.



Eeva nuuhki kirjojen tuoksua. Se tuntui samaan aikaan vanhalta ja uudelta, kuin kellastuneiden opusten sisään olisi kätketty lupaus huomisesta.



***


Teoksesta on blogannut ainakin Lumiomena/Katja.