Marko Hautala; Leväluhta

Tammi 2018, 320s. (ennakkokappale)

"Se limakko alkaa toimia niin kuin yksi olento ja se voi liikkua melkein minkälaisella pinnalla tahansa, muuttaa muotoaan, jakaantua moneksi ja palata taas yhteen. Se on ihmeellistä. Ihmiset ei ymmärrä, miten ihmeellisiä asioita on olemassa. Minkälaisia temppuja elämä osaa tehdä. Mitä kaikkea se on miljoonien vuosien aikana puuhaillut, kun me ihmiset ollaan keskitytty omiin asioihimme."



On asioita, joita voi järjellä selittää. Sitten on niitä toisia. Niitä, joihin emme koskaan saa vastauksia, niitä, joihin en totisesti tahtoisi omassa elämässäni törmätäkään. Kertomus Leväluhdasta kuuluu jälkimmäisiin. Tuon uhrilähteenä tunnetun suonsilmäkkeen voi jokainen googlata. Mutta vastausta kysymykseen, miksi arkeologisesta uhrilähteestä on löydetty lähinnä naisten ja lasten luita, ei ole. Aivan kuin jokin olisi vetänyt uhreja puoleensa.

Ehkä se on muuntautumiskykyinen, järjellinen olento kaiken sienimäisyytensä takana. Ehkä sillä on omat tulevaisuuden suunnitelmat...


Oli vain tuhansien mustien katseiden tuijotus. Todellisuuteen puhkottujen reikien tuijotus. Niistä purkautui ääntä, joka oli mykkä, kuin äänetön myrsky. Huuto jota ei voinut kuulla korvin mutta joka sai ihon kuroutumaan kasaan, salpasi hengityksen.



Äitiys ei ole koskaan oikein sopinut Meerille. Ei ehkä edes parisuhde. Mutta näin kuitenkin on päässyt käymään, ja nainen tuntuu tukehtuvansa perhekulissiin. Miksi hän ei kykene rakastamaan omaa lastaan? Voisiko selitys löytyä menneisyydestä, omasta äitisuhteesta? Ainakin tämä kortti on katsottava jo pikkuisen Aapon takia. On palattava takaisin rapistuneeksi päässeeseen lapsuudenkotiin. Siellä naista odottaa luisevaksi haamuksi kulottunut äiti. Kipeät muistot suohon hukkuneesta isästä, psykiatriseen sairaalaan suljetusta veljestä. "Perheen pitäisi olla kivijalka", Jyri jatkoi, "mutta oikeasti se on suo."

Veljen huoneesta Meeri löytää salakäytävän, sieltä kiehtovan kammottavan esineen. Aivan kuin hän pitäisi käsissään pieniä, limaisia ihmiskasvoja. Mutta tämä on vasta alkua, hyvä nainen, sinä tulet kohtaamaan yli järjen, jopa yli kauhun kulkevia asioita.


Kuiskaava tyttö juurrutti minut entistä tiukemmin itseensä kirjailijaan, mutta myös säikkyyn olotilaan. Koska eläydyn lukemaani sata lasissa, suorastaan kuulin teoksen jälkimainingeissa omituista supinaa. Leväluhdan jälkeen tarkkailen epäluuloisena ihoani (ei, vielä ei ole mustia täpliä löytynyt). Marko Hautala parantaa tahtia hämmästyttävällä tyylillä sekoittaen realismiin aina vain synkempiä tasoja. Raja olevaisen ja olemattoman välillä on aivan seitin ohut. Ja sitten se katkaistaan.

Jälleen kerran todettakoon, että tämä, juuri tämä tässä on nyt se kirjailijan tähän astisista romaaneista paras.



Oli taakkoja, joita oli kannettava yksin. Oli ihmeitä, jotka tuli piilottaa.
Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin.