Joel Haahtela ja Otava 2003, 126s. (kirjastosta)
Ja mitä voisin sanoa hänelle? Odotan naista, jonka kanssa en ole vaihtanut sanaakaan, mutta jokaisena aamuna hän tulee luokseni ja hänen ihonsa on talven jäljiltä vaalea tai yön jäljiltä kalpea. En edes tiedä missä hän asuu, mutta olen kuvitellut hänelle kokonaisen elämän. Kun avaan yhden oven, lukitsen toisen, eivätkä ne kaksi ovea koskaan avaudu samaan aikaan.
Joel Haahtela on salaperäisellä tavalla kiehtova kirjailija, josta löytyy jotakin lähes joka blogista. Kaikki tuntuvat häneen hullaantuneen. Pienoista lukujumitusta lääkitäkseni päätin minäkin, kuten huomaatte, ottaa paksujen romaanien väliin jotain kuulaan kapoisaa. Sellaisiahan nämä Haahtelat ovat, pienoiromaaneja oikeastaan. Ajattelin lukea Elenan pitkänä runona, antautua haikean tunnelman vietäväksi.
Iltaisin istun ikkunan ääressä tai puutarhassa ja luen. Luen kaksi kirjaa päivässä ja joskus kolme. Vielä myöhään yöhön saatan lukea, vaikka tuskin enää erotan kirjaimia. Luen itseni pois tästä maailmasta.
Jo alkumetreillä Haahtelan melankolisen kaunis kerronta sekä hiveli tunneratoja, että imaisi vastustamattomalla tavalla mukaansa. Kirjassahan on perin yksinkertainen juoni. On mies, on nainen. On puiston penkki, jolla sankarimme istuu ja odottaa. Joka päivä, odottaa, vain yhtä naista. Nähdäkseen hänen kulkevan ohitseen, saadakseen ehkä pienen tuoksuhavainnon ohi lepattavasta perhosesta. Nainen ei tiedä, mies tietää. Ja odottaa. Eräänä päivänä naista ei kuitenkaan näy. Epätoivo valtaa miehen. Alkaa etsintä, joka on - edelleen - odotuksista täysi.
Tämän enempää Elenasta ei ole tarpeen kirjoittaa. Mitä vähemmän lukija ennakkoon juonesta tietää, sen parempi. Koska lopussa odottaa niin sydäntäriipivä yllätys, ettei romaania kykene ikinä unohtamaan.
Suomalaisten mieskirjailijoiden taso on nyt aivan huipussa. Näitä aarteita nousee kuin sieniä sateella, entisiä suosikkeja koskaan unohtamatta. Haahtela kirjoittaa hienovireisesti ja romanttisesti, ei niinkään eroottisella palolla. Jolle myös on paikkansa, mutta eihän tietenkään kaikkien tarvitse...
Ah, mitä viisautta! Olen löytänyt valon!
Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailma on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä. Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta.
***
Elenan ovat lukeneet ainakin;
Zephyr
Sanna
Aletheia
Mari A
Linnea
Pihi nainen
Katja
Sara
Susa
Kaisa
Vau, pakko laittaa tämä lukulistalle!
VastaaPoistaTuulia, kannattaa! Yhdessä illassa tämän luet :)
PoistaNiin...kaikki fanittavat Haahtelaa. En enää tiedä, menetinkö pienen otteeni, tuntuman häneen, vain blogifanituksen takia. Olen altis saamaan vastareaktioita. Luin Haahtelan Lumipäiväkirjan paljon ennen blogia ja pidin paljon. Suuret Haahtela -fanit eivät ole pitäneet siitä niin paljon kuin Elenasta yms. Minä en saanut Elenasta irti mitään. En pystynyt edes kirjoittamaan siitä. Koin sen vain sellaisena mitäänsanomattomana haahuiluna ja kaipasin 'munaa'. Vika on tietenkin minun: Ehkä minulta puuttuu Haahtela-geeni..., sillä eiväthän niin monet voi olla väärässä.
VastaaPoistaOlisin niin halunnut pitää, mutta kun vain voi...
♥
Minultakin puuttuu monen kirjailijan "geenit". Kaikki ei ole kaikille! Itse kyllä tykästyin kirjan surumieliseen ideaan, varsinkin loppu oli huikea. Mutta kuten kirjoitit, tietty "muna" tästä puuttui siinä mielessä, ettei varsinaisesti väristellyt ;) Kuten eräiden tekstit.
Poista♥
Jäin miettimään tuota vastareaktiota ja luulen, että sellainen tulee jokaiselle jonkun kirjailijan kohdalla. Itse "löysin" Haahtelan ennen kirjailijan suurinta blogisuosiota, mikä varmasti edesauttoi suurta ihastumistani. Itsellänikin on kirjoja, joita kohtaan tunnen vain vastakarvaa ja olen siitä iloinen. :) Minusta on aina virkistää, etteivät kaikki pidä kaikista.
PoistaMitenkään ei kaikki voi olla kaikille. Muutenhan tämä bloggaustouhu äityisi varsin tylsäksi ;)
PoistaOoh, nyt kyllä värähti jossain! =D Ainakin nuo lainaukset. Haahtela on tuttu nimi täältä blogimaailmasta, mutta muuten on kyllä outo tietenkin. (Mikä yllätys; hänhän taitaapi olla melko pitkälti kotimainen tyyppi =D )Aloitin juuri erään kotimaisen romaanin (hurraa, hyvä minä!)ja olen jo melkein käynyt hakkaamassa päätäni seinään, koska se... no, on niin kotimainen, että riipaisee ja ei yhtään hyvällä tavalla. Mutta katsotaan, kontrasti Irvingin jälkeen voi olla hiukan suuri, eiköhän tässä rauhoituta. =D Mutta Haahtela. Pitäisköhän... kokeilla. Olla rohkea. Ja hullu. Ja heittäytyä. =D
VastaaPoistaIrene, hauskaa kuulla :D Mie olen toisaalta niin syvällä näiden suomalaisten mieskirjailijoiden suossa, että itseänikin hirvittää! Kokeile ihmeessä, ei sulla tämän kanssa kauaa mene.
PoistaKirjassa on jotain ajatonta ja epäsuomalaistakin - ainakin minusta! Päästä ihmeessä hulluutesi nyt valloille :D
Tämä on minulle se Haahtelan kirja, jonka muistan ja joka on tehnyt syvimmän vaikutuksen. Monen kirjan kohdalla olen jopa ärtynyt. Tämä oli kaunis, surumielinen ja tunnelmaltaan niin intensiivinen, että vuosien jälkeenkin tunnelma tulee mieleen, ei niinkään juoni. En kuolelmakseni muista, mitä tässä kirjassa tapahtui!
VastaaPoistaHyvä tietää, etteivät ennakko-odotukset paisu yli äyräiden. Tämän perusteella osaan odottaa jotain cinemaattista, mutta katsotaan. Aina juonista ei jää selkeitä muistijälkiä, tunnelmia taas vaikeampi unohtaa.
PoistaAinoatakaan Haahtelaa en ole lukenut, valitettavasti!
VastaaPoistaHyvää ja kaunista viikonloppua sinulle, Annika.♥
Kirjastostahan näitä löytyy :)
PoistaSitä samaa sinulle, Aili-mummo!♥
Olen iloinen, että pidit tästä kirjasta, Annika. Elena on yksi suurimmista Haahtela-suosikeistani (tai olen pitänyt kaikista lukuun ottamatta kirjailijan esikoista, myös Traumbach oli pieni, mutta ihana pettymys).
VastaaPoistaMinä rakastuin kirjan seepiansävyiseen tunnelmaan, juoneen ja jonkinlaiseen ikiaikaiseen yleiseurooppalaisuuteen.
Katja nimenomaan! Hienoa, että puit sanoiksi sen jota itsekin yritin; "seepiansävyiseen tunnelmaan, juoneen ja jonkinlaiseen ikiaikaiseen yleiseurooppalaisuuteen".
PoistaHaahtelasta olen kuullut, mutta en ole lukenut. En tiedä luenko edes. Alempi tekstinäyte ei innosta, en saa siitä mitään elämää suurempaa irti. Se voi toki johtua siitäkin, että rakkaus aiheena (ja pohdinta mitä rakkaus on) ei oikein jaksa innostaa minua.
VastaaPoistaPuistonpenkistä tuli mieleeni ne sketsit, joissa on Hannele Lauri ja Vesa-Matti Loiri :DDD Anteeksi, oli pakko sanoa! Arviosi on kaunis, se riittää minulle <3
Well, itse olen pääasiallesi erittäin epäromanttinen ihminen. Välillä vain tulee sellaisia, leuhahduksia, kun mielikuvitus alkaa laukata ja sitä oikein velloo rakkausfiiliksissä. Kuuntelee sellaista musaa, katsoo leffoja, lukee kirjoja. Mutta nämä ohimeneviä, pian mie taas tahkoan kunnon trillereitä, honey <3
PoistaIhanaa että sinäkin pidit tästä. Haahtela on hienon hieno kirjailija! :)
VastaaPoistaAletheia, seepiansävyinen, hienon hieno! :)
Poista"Ole löytänyt valon!" -miten ihana repla! :) Haahtela, lempikirjailijani ja Elena, yksi lempihaahtelani. <3 Lempparini on se ensimmäinen lukemani, Naiset katsovat vastavaloon, ja Elena seuraa heti perässä. Itselläni olisi kaksi vanhempaa vielä lukematta, Kaksi kertaa kadonnut ja Tule risteykseen seitsemältä. Toivon tiellesi lisää Haahtelan teosta, hih.
VastaaPoistaKaisa, lisään heti sinunkin arviosi tuohon linkkilistaan. Tottakai! <3 On aina hienoa löytää uusia suosikkikirjailijoita. Miten ihana on tämä harrastus! Ilman bloggausta tämä(kin) kirjailija olisi jäänyt minulta kokematta.
PoistaKyllä, luen näitä vielä lisä :)
mielenkiintoinen plokkaus...nyt olen lukenut haastekirjasi Ventovieras ja plokkaan siitä, kunhan ehdin jaksan viitsin...terveisin laiskamato kesälomalla ;)
VastaaPoistaMai, täällä vilkuttaa toinen laiskamato... joka on unohtanut koko hitsin haasteet! Voi tätä kesää... Mutta odotan innolla postaustasi, take your time!
PoistaKiitos linkityksestä!
VastaaPoistaAjattelin ottaa haahtelani mukaan maalle ja nautiskella. Ovat vielä niin kepoisat kirjat kantaa mukana. Palaan siis kirjailijan pariin ensi viikolla.
Mari a, siihen tarkoitukseenhan nämä ovat oikeita unelmia!
PoistaOle hyvä :)
Minussakin on Haahtela-geeni ja tajusin sitä ensimmäisestä lukemastani hänen kirjastaan. Se oli Perhoskerääjä. Kultakynä - nimetin tekijän. Sen jälkeen palasin varhaisromaaneihinsa ja luin Naiset katsovat vastavaloon - en ehkä ihastunut, mutta tuntui tärkeänä tietää - mistä tämä ilmiö on peräisin. Koska minulle hän on ilmiömainen. Sitten oli Elenan vuoro - sattumalta minä en lukenut, vaan kuuntelin sitä äänikirjana. Kiirehdin junaan ja vapaa aikaa oli vain 2 tuntia - täsmälleen sen verran minuutteja meni kuuntelemiseen. Lukijan vähän metallista, mutta - sanoisin - eeppistä ääntä minä muistan nytkin. Sanat maagisella tavalla sijoittivat minuun ja hengitus on hidastunut, jotta ei viesi huomiota omaan ruumilliseen toimintaan? - kun kertomus ulotti ylevään - rakkauteen ja rakkauden kautta pelastamiseen ja palaamiseen elämään viisaana ja kiitollisena. Joel - jännityksen mestari, odottamaton ratkaisu tai vastaus odottaa aina melkein viimeisessa lauseessa ja samalla yhtäkkiä tunnet liikuttuneena ja kyynelit silmissä. Joelin tuoreen Tähtikirkas, lumivalkea romaanin suosittelisin vain Haahtela-geenin omaaville :), mutta toivottavasti olen väärässä. Itse olen mennyttä: hänen sanansa kasvavat lävitseni. :) t. Elena O.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista