Sadie Jones; Ehkä rakkaus oli totta

Fallout 2014, suom.Marianna Kurtto ja Otava 2015, 427s. (ennakkokappale)

Hän kuvitteli naisen pehmein köysin sidottuna, kuin maalauksen neidon; miten sotilaat kuljettaisivat naisen näkymättömään pelastukseen. Niin suuri avuttomuus vaikutti Ninasta ihanalta: että joku auttaa ylös ja pelastaa.


Sadie Jonesin teos, Ehkä rakkaus oli totta tuli minulle pyytämättä, kiitos Otavan ihanan Tarjan, joka aavisteli, että kirja saattaisi olla minun(kin) makuuni. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt tovi, mutta saatan edelleen palata muistoissani kirjan päähenkilöiden seuraan. Hauraan vihreään tunnelmaan, keväiseen, kepeään, ja silti niin surumieliseen.

Ehkä rakkaus oli totta on kirja teatterista, elämänsä kulta-ajassa hehkuvista nuorista, mutta ennen kaikkea se on romaani rakkauden omituisuudesta. Kipeydestä, jota Jones kuvaa hellän kiusoittelevasti. Sillä juuri tuossa iässä (puhuu mummo -78) kaikki on niin avointa, valtavaa, ehdotonta (kunnes elämä opettaa).

Ja opettaahan se jo tässä tarinassa, itse asiassa kirjan pahan pojan/sankarin Luken koko elämä on ollut ailahtelevaista. Jo lapsesta saakka hän on viettänyt vapaat hetkensä mielisairaalassa asuvan äitinsä luona. Lapsen huoli äidistä, halu auttaa vaikkapa pakenemalla yhdessä taidenäyttelyyn, esittelee meille herkän puolen Lukesta. Hänestä kasvaa, luonnollisesti, komea nuori mies, joka saa seksiä, muttei rakkautta, työtä, muttei pääse toteuttamaan lahjojaan näytelmäkirjailijana. Kunnes tapaa eräänä sateisena iltana Leighin ja Paulin.

Nämä kaksi eivät ole pariskunta, vielä, sellainen heistä kyllä myöhemmin muodostuu, vaikka Luke onkin Leighin intohimojen kohde. Lapsekkaan innokas, täysin vastustamaton Luke. Persoonallisen kaunis Leigh puolestaan päätyy näyttämömestariksi, vaikka vihaakin itse näyttelemistä, siinä missä myös kaikenlaista naisten alistamista. Paul jää henkilöhahmona vähiten mielenkiintoiseksi, ehkä juuri piilevän insinööri-identiteettinsä takia, vaikka nuori mies teatterituottaja pyrkii olemaan. Paul on Leighille turvallinen valinta, ikään kuin suojamuurina Luken vetovoimaa ja saavuttamattomuutta vastaan.

Maaliskuu. Huhtikuu. Toukokuu. Kesäkuu. Heinäkuu. Kesäpäivät olivat pitkiä ja hienovireisesti tasapainotettuja, ikään kuin onni olisi ollut niin vahvaa ettei se olisi voinut heitä hylätä. Mutta onnea ehkä myös terävöitti tutkimaton aavistus jostakin piilotetusta: heidän pitkäaikaisemman elämänsä pysyvämmistä haavoista, jotka odottivat kätköissään.

Sitten tarinaan kuuluu vielä Nina. Hän on vaikean äitisuhteensa haurastuttama, hento näyttelijäprinsessa, joka vain odottaa pelastajaa. Nina päätyy avioon täysin vääränlaisen miehen kanssa, äitiänsä miellyttääkseen ja uraansa edistääkseen tietysti, vaikka Ninan levoton sydän kieppuu toisaalle...

Sadie Jonesin romaani on nauttinut välittömästi ilmestymisensä jälkeen suurta blogisuitsutusta. Jokainen tuntuu rakastuneen tähän kirjaan. Ja arvatkaa mitä! Niin tein minäkin!

Jos tahdotte juopua nuoruuden ja rakkauden huumasta, antakaa tämän myötä mennä.


"Ole varovainen. Ole ovela. Älä anna minkään saada sinua surulliseksi. En minä oikeasti mene pois. Kirjoitan sinulle."