Sarah Waters; Yövartio

The Night Watch 2006, suom. Helene Bützow ja Tammi 2007, 509s.

Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää ja itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eilö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?


Luettuani Sarah Watersin Vieras kartanossa, pistin tämän englantilaisen, nostalgisen vanhanaikaisesti ja silti tuoreesti kirjoittavan kirjailijan nimen tiiviisti muistiin. Ehti kuitenkin vierähtää tovi jos toinenkin, ennen kuin Yövartion sain luettua. Vielä odottaa yksi kirjailijan suomennos, Silmänkääntäjä lukuvuoroaan. Jee.

Vaikka moni onkin nihkeillyt Vierailijan kanssa, minä pidin, tavoistani poiketen pelkäsinkin. Goottilaisessa kauhussa ja kummitustaloissa vain on jotain... hyytävää. Sama vanhahtava tyyli, Waltersin omintakeinen ja kaunis ääni kuultaa tästäkin teoksesta. Yövartiosta on kirjoitettu paljon. Moni on kanssani samaa mieltä sen uneliaan, mutta silti skarpin mustavalkoisesta tunnelmasta. Sota-aika puutteineen tuodaan lähelle pienen ihmisen näkökulmasta. Juuri sellaisella tyylillä tämä lukija on helppo kietoa sormenympärille.

Teos kertoo rosoisista persoonista aivan upealla rytmillä. Ensin liikutaan vuodessa 1947, sitten lukija pudotetaan vuoteen 1944, keskelle sodan mellestystä ja viimein pääsemme vuoteen 1941, jolloin "kaikki alkoi".

Kirjamme henkilöt eivät ole sankareita. Ei. Kay on levoton sielu, sodanaikainen ambulanssikuski, joka etsii itselleen palvottavaa vaimoa. Helen taas kamppailee hurjan omistushalun ja mustasukkaisuuden kourissa suhteessaan Juliaan, joka selkeästi yrittää kerran niin kiihkeästä suhteesta irrottautua.


Kärsisin vaikka enemmän kipuja, hän ajatteli samalla, jos vain voisin olla varma Juliasta! Hän ajatteli kaikkea mistä olisi valmis luopumaan ilomielin - sormenpäästä, varpaasta, päivästä elämän loppupäästä. Hän ajatteli, että pitäisi olla olemassa järjestelmä - jonkinlainen keskiaikainen järjestelmä - jossa ihmiset voisivat antautua ruoskittaviksi, korvennettaviksi ja viilleltäviksi ja ansaita siten sen mitä kiihkeimmin halusivat.


Kaunis Viv puolestaan löysi sota-aikana varatun mutta komean sotilaan, jonka kanssa yrittää pitää yllä jo kuoleman kielissä riutuvaa suhdetta. Koska kaikkea ei voi antaa anteeksi? Vai voiko? Vivin veli Duncan taas joutui 1944 vankilaan hyvin dramaattisesta syystä. Nyt hän yrittää koota elämänsä sirpaleista jälleen ymmärrettävää kokonaisuutta.

Mutta sota jättää jälkensä, heihin kaikkiin. Kuolemanpelko, taivaalta räiskyvät pommit, joiden loimotuksen jättää varjoonsa vain intohimo.

Ja sitä tästä romaanista löytyy. Homoseksuualista rakkautta, katkeruutta, kaunoja, liittoja, jotka olisi parempi ollut jättää solmimatta.

Ennen Silmänkääntäjän lukemista en varmaksi osaa sanoa, mutta luultavasti yhdyn monen kanssabloggaajan arvioon siitä, että Yövartio taitaa olla kirjailijan kirkkain helmi. Se on ravisuttava, raa'alla tavalla hienostunut lukuromaani, joka koukutti minut totaalisesti. Ellet ole teosta vielä lukenut, pystypäin voin suositella!


Helen tajusi yhtäkkiä äärimmäisen selvästi minuuttien kulun, hän käsitti niiden todellisen luonteen - ne ovat hänen elämänsä, hänen nuoruutensa sirusia, jotka virtasivat pois kuin vesipisarat eivätkä tulisi koskaan takaisin.

***

Teoksen on blogannut moni. Katsokaapa Googlesta!