Kati Hiekkapelto; Tumma

Otava 2016, 300s.

- Kuka hänet olisi voinut tappaa? Ja miksi? Me haluamme selvittää tämän asian.
Mies tuhahti pilkallisesti ja pyyhki valuvaa räkää ja kyyneleitä likaisilta kasvoiltaan.
- Ette te saa sitä ikinä selville.
- Miksei saataisi? 
Mies katsoi Annaa kuin vähäjärkistä.
- A kurva életbe, koska meidän elämämme ei ole minkään arvoista. Meitä syytetään ja tuomitaan rikoksista, joita me ei olla tehty, mutta jos meille tehdään vääryyttä... Paskanko väliä. Ketään ei kiinnosta.


Tisza, tuo villinä virtaava, kukinnoilla koristettu joki. Miljoonat sudenkorentomaiset hyönteiset valtaavat vedenpinnan pariutuakseen, muniakseen, kuollakseen pois. Kukinta on ihmeellinen elämän ja kuoleman karnevaali, jota kaupungissa odotetaan ja johon osallistutaan ilolla. Hetken maisema on kuin satukirjasta reväisty, siitä saavat nauttia niin rikkaat kuin köyhätkin.

Paitsi että nyt rannalla makaa nuoren miehen ruumis.

Tänä keväänä Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja saa tuoksuisan jatko-osan, jossa sankarimme jättää Suomen aina yhtä hyisen kesän vieraillakseen kotiseudullaan Serbiassa. Ongelmat eivät valitettavasti (tai lukijan onneksi) jätä Annaa kesälomallakaan, vaan heti reissun alussa naisen käsilaukku varastetaan. Nuoren tumman miehen nähdään pakenevan mustalaisalueelle. Ja jossain, näkökentän rajamailla häivähtää pieni punainen hame.

Pian varas löydetään mystisen Tisza-joen rannalta, kuolleena. Paikallinen poliisi ei syystä tai toisesta tahdo ottaa tapausta vakavasti, ja on aika Annan, joka ei sattumiin usko, aloittaa omat salaiset tutkimuksensa.

- Kuulostaa tylsältä. Ja ankaralta. Sinähän olet kuitenkin lomalla.
Anna mietti miehen sanoja. Péter oli onnistunut kiteyttämään kahteen sanaan jotakin olennaista hänen elämästään: tylsä ja ankara.


Anna huomaa kuitenkin jonkun hengittävän niskaansa, olevan koko ajan askeleen häntä edellä. Ja jollain kummallisella tavalla koko hässäkkä tuntuu liittyvän Annan kuolleeseen poliisi-isään...


Kuka minä olen? Mistä ihmisen minuus koostuu? Kielestä, minulla on niitä kaksi. Kodista, niitäkin on kaksi. Työstä, ystävistä, harrastuksista - aivan liian pinnallista. Suvusta, juurista. Mitä niistä on minulla jäljellä? Isän muisto. Muisto, jota oli yllättäen sohaistu hehkuvalla raudalla, painettu poltinmerkki niin, että siitä nousi haiseva käry.

Hiekkapellon kaksi edellistä romaania, Kolibri ja Suojattomat edustavat minulle suomalaista jännityskirjallisuutta parhaimmillaan. Myös Tumma käsittelee viihdyttävyytensä ohessa vakavia aiheita vierauden- ja kodittomuudentunteesta kärjistyneeseen pakolaistilanteeseen. Silti mielestäni tämän kertainen Hiekkapelto jää otteeltaan liiankin kepeäksi. Romaanista saa oivallista auringonpalvontaseuraa, vaikkei se edellisten osien huiman korkealle tasolle yletäkään.


***

Romaanista on blogannut ainakin Kirja hyllyssä ja Ulla.