perjantaina, toukokuuta 13, 2016

Katri Rauanjoki; Jonain keväänä herään

Atena 2016, 249s.

Ja sitten oli riippakoivun lailla käyristynyt, lyhytaskelinen mies lapsuuden pihakadulla. Hän, joka ketjupoltti elämäänsä sivuilleen vilkuilematta ja vaelsi lähikaupan muovikassi kädessään hoitokodin ja kaukaisuuden väliä.

Sitä minä pelkäsin - että minusta alkaisi näkyä, kuinka lyhyeksi askel oli käynyt.


Kerttu on keski-ikäinen nainen, opettaja, vatsamakkaroita tursuava, kipua, liian ahtaaksi käyneestä elämästä hiljalleen pakoa tehden. Ensin sohvalle, viltin alle maailmaa piiloon. Sitten jo kuolemaa kaihoten, viimeistä pysäkkiä tukahduttavalle ahdistukselle. Mutta miten tappaa itsensä? Mikä on sopiva päivä kahden lapsen äidille, yhden miehen vaimolle lähteä?


Miten, mietin, miten, pelasta, miten, miten, miten helvetissä, älä lopeta, kävele, sinä olet äiti, tämä on velvollisuus, sinulla on pakko, on pakko olla keinoja, mieti, kävele...
Äiti suojelee pahalta. Äiti antaa omastaan. Äiti ei tuo kuolemaa lapsensa elämään. Ajatus painoi metallista korkoaan kurkunpäätäni vasten.


Milloin, missä vaiheessa tie alkoi hapertua jalkojen alla? Aamuista tuli ylivoimaisen raskaita avata silmät, nousta tekemään perheelle aamupalaa. Puhumattakaan töihin lähdöstä! Työtovereiden kohtaamisesta, ja sitten hänen joka...

Kerttu jää sairauslomalle ja alkaa täyttää unikkokuosista vihkoa. Siihen nainen vuodattaa kaiken masennuksensa, suoranaisen hätänsä. Vihan. Sillä kuinka rakastaa pian teini-ikäistä tytärtä, nuorempaa poikaa, aviomiestä, joka ei huonokaan ole, muttei myöskään mikään rock-tähti, kun jo oma itseys herättää inhoa.

Hämärä hiipii Kertun perheeseen, pimeys, taas hämärä, ja viimein, viimein ehkä metsän siimeksessä vilahtava valo.


Oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva matka masennuksen ytimeen. Väsymiseen. Suoranaiseen uupumiseen. Koskettavasta tarinasta oikein huokuu se mitä on niin vaikea sanoiksi pukea. Ja kuinka loistavasti Rauanjoki tässä onnistuukaan. Jäin ihmettelemään erityisesti tekstin jättämää vahvaa jälkimakua. On kuin Kertun hyvästelemisen myötä joutuisi sanomaan näkemiin läheiseksi tulleelle ystävälleen. Pärjääthän sinä? Jaksatko nyt varmasti? Mutta tahdon uskoa että hän, me, osaamme tarttua hetkessä häivähtävään toivoon.

Jonain keväänä herään -romaanissa on paljon samaa, kuin aiemmin keväällä julkaistussa Pauliina Vanhatalon niin ikään omakohtaiseen masennuskokemukseen perustuvassa kirjassa, Keskivaikea vuosi. Kuitenkin nämä kaksi teosta käsittelevät aihetta aivan uniikeilla tyyleillä, jonkin verran eri näkokulmistakin. On hienoa, rohkeaa ottaa tämä päivänpolttava aihe esille. Minä kiitän, jälleen.



- Tuu, sohvalle.
Muuta ei sanottu, eikä tarvittu. Ehkä se ei ollut sellaista kuin elokuvissa, siinä ei ollut yhtä siloista ihoa eikä sulavaa liikettä. Mutta maksimikokoisista alushousuista, pitkistä kalsareista, selän alle jäävästä lelupyssystä, jenkkakahvoista ja tennissukista huolimatta se oli tarpeeksi. Tarpeeksi syvälle, tarpeeksi useasti, tarpeeksi kaikkea.


***

Romaanista ovat postanneet ainakin Kirjakaapin kummitus, SUOMI LUKEE/Krista, Lukukausi,  ja Ulla. 


5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Tuskin maltan oottaa. Kiitos murunen!

      Poista
  2. Mua alkoi masentamaan Vanhatalon Keskivaikean vuoden jälkeen ja siksi pelkäsin tarttua tähän. Mutta yllätyin miten kepeä tämä oli! Synkästä aiheesta huolimatta. Olisi kiva tietää mitä Kertulle kuuluu nyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta Ilona, tässä oli mukana reilusti huumoria, kuten myös Vanhatalolla, mutta Pauliinalla hillitymmässä muodossa. Ihanaa kuulla, että tykästyit! Pidämme Kertulle peukkuja... :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥