Katri Lipson; Detroit

Tammi 2016, 375s. (ennakkokappale)

Kuka menee töihin saamaan turpiinsa, kuka menee töihin ja pomo sanoo: Tänään otat sitten turpiisi. Ja menet töihin ja joku tulee ja survoo hampaat kurkkuun, keräät hampaat jäältä ja jatkat peliä. Kuka menee töihin vuotamaan verta, ottamaan munille, hakatuttamaan aivojaan? Minä menin ja rakastin peliä, eikä se rakkaus kuollut, vaikka siitä maksettiin paljon.


Kirjakevättäni 2016 voi kuvailla vain sanalla yllättävä. Olen löytänyt tässä viime kuukausien aikana sellaisia romaaneita, joiden ennakko-odotukset olleet vähintäänkin laimeat, että melkein huimaa. Pyörryttää. Kuumottaa. Yksi tällainen on Katri Lipsonin Detroit. Kirja juuri nyt ajankohtaisesta aiheesta - jääkiekosta. Kyllähän minä muun perheen pelejä seuratessa saatan lätkää silmäillä, mutta mitenkään aiheeseen hurahtanut en ole. Ja silti. Millä draivilla Lipson lyö tarinansa läpi!


Niin turhiksi tulevat kaikki muut selitykset paitsi liikkumisen turhuus kohdassa, jossa kaikki on läsnä. Timothyn liikkumattomuuksista uskalian, iho joka päättää jäädä tuleen. Niin haaskaavat energiaa kiertoilmaisut, joista jokainen kiertää tätä yhtä ilmiötä. Poikkeuksellisen vahva side. Tulenkin läpi. Silmät selässä. Minä vain tiedän aina, missä hän on. Äärimmäisen fyysisen kokemuksen vuotaminen erogeenisille alueille. Ylitsevuotava malja.


Voi Timohty! Voi Nathan! Voi elämä, jonka armottomaan balettiin nämä nuoret urheilijat joutuvat. Timothy halvaantuu kaulasta alaspäin pelissä Detroitissa. Kysymysmerkiksi jää, miksi mies antaa kohtalokkaalla hetkellä huomionsa herpaantua. Onnettomuuden jälkeen, kun parhaasta ystävästä, peliveljestä on jäljellä enää pelkkä pää, menettää myös NHL:n tähtipelaaja Nathan kontrollinsa. Huumeita, huoria, pakoilua siinäkin vaiheessa, kun pelisopimus uhataan purkaa.

Mutta Timohtya hän ei mene katsomaan. Ei vaikka, se on ainoa asia, mitä vammautunut nuorukainen enää elämältä haluaa.


Valkoiset pinnat eivät pysty sitä vastustamaan ja kaikki muutkin värit taipuvat punaisen alle. Punainen värjää läpi, leviää kuin veri, varjoissa hyytyy mustanpunaiseksi. Timohty katsoo punaista vuodettaan, punaisia lakanoita, punaisia käsivarsiaan. Nathaninpunaisia. Nathaninlämpimiä.


Jäällä kaikki oli toisin. Jäällä he olivat yhtä, samaa verenkiertoa, samat silmät edessä ja takana. Hikeä valuvia hiuksia, äärimmilleen kuumentuneita lihaksia. Samaa sykkivää sydäntä.

Mutta nyt. Nyt...

Sivuosissa loistavat Timothyn huipputeknisen ja huippuhintaisen hoitolaitoksen omahoitaja Nellie, Timothyn snobi, mutta edelleen poikansa paranemista toivova äiti Emily, ja Nathanin ostama sokea stripparityttö Janet. Pieni, hoikka Janet, jonka kieli käy kuin myrkkykäärmeellä.

Kovia ihmiskohtaloita, jäätävää peliä, niin painavaa tunnelatausta, että se salpaa hengityksen... Intohimon katkua, polttavaa kärsimystä, sujuvana soljuvaa dialogia. Verisiä hampaita. Niistä on aivan huikaisevan Katri Lipsonin teos tehty.

Detroit. Sinä veit minut sinne, minne en ole aiemmin uskaltanut.


Älä anna periksi. Mitä ikinä haluat. Mitä tahansa. Kunhan vain hengität.

***

Muita postauksia ja arvosteluja kirjasta.