Tess Gerritsen; Joka tulella leikkii

 

Playing With Fire 2015, suom. Natasha Vilokkinen ja Otava 2016, 238s.

Lilyn aiheuttama stressi on tehnyt minusta pelkän aaveen. Tämä on äitiyden pimeä puoli josta kukaan ei ikinä varoita, se joka ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja. Ei kukaan kerro, että lapsi jota kerran kannoit kohdussasi, lapsi jonka luulit tuovan tullessaan niin paljon rakkautta, alkaakin järsiä sieluasi kuin pieni loinen. Tuijotan kuvaani ja ajattelen: Kohta minusta ei ole mitään jäljellä.


Kuten olette varmasti huomanneet, Tess Gerritsenin, tuon bestsellerlistojen kuningattaren uusin romaani Joka tulella leikkii, on keikkunut blogini sivupalkissa jo hyvän tovin. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt aikaa. Jotenkin... Tämä trilleri, jonka takateksti lupaa: Musiikkikappaleen selittämätön voima saa äidin pelkäämään omaa lastaan, oli hieno, ja aiheeltaan persoonallinen. Joskus bloggarille tulee tarinasta riippumatta blackout, eikä kirjasta jää oikein mitään varsinaista sanottavaa.

Aloitetaanpa alusta. Viulisti Julia Ansdell viettää viimeisen lomapäivänsä Roomassa kaupungin mukulakivikaduilla leppoisasti kuljeskellen. Tie vie, kuin kohtalon ohjaamana ikivanhaan antikvariaattiin. Julia on jo ammattinsakin puolesta ollut aina kiinnostunut unohdetuista nuottivihkoista. Täällä vanhojen kirjojen tuoksun keskellä silmiin osuu Incendio...

Nuottivihko lähtee melkoisen kalliilla hinnalla mukaan, ja kotiin päästyään Julia ottaa viulunsa esiin. Kaunis, melodinen valssi valuu yhtäkkiä sekasortoiseen, ahdistuksen täyteiseen sävelkulkuun. Ja siinä samassa naisen silmäterä, oma rakas tytär hyökkää kuin riivattuna äitinsä kimppuun.

Toisaalla seuraamme 1940-luvun Italiassa elävän muusikkopoika Lorenzon vaiheita vuosina, jolloin juutalaiset joutuivat hitaasti, mutta varmasti hiipivän vainon kohteeksi.


Kuulivatko he ohi kulkevan junan vaimean kolkkeen? Pysähtyikö haarukka puolimatkassa suuhun kun he jäivät pohtimaan keitä juna kuljetti? Vai jatkoivatko he vain ateriaansa, koska se mitä kotiseinien ulkopuolella tapahtui ei kuulunut heille eikä sille muutenkaan mitään voinut? Tämä juna menisi menojaan, niin kuin kaikki edellisetkin, joten he murtavat leipää ja juovat viiniä ja jatkavat elämäänsä. Samaan aikaan me kuljemme ohi kuin aaveet yössä.


Lorenzo päätyy jäämään Italian ainoalle tuhoamisleirille, Risiera di San Sabbaan, jossa hänen oli tarkoitus vain poiketa matkallaan kohti Auschwitzia. Mutta jopa natsit huomaavat nuoren miehen muusikonlahjat. Lahjat, joita mies joutuu käyttämään peittääkseen kuolevien huudot.

Gerritsen kertoo kirjan lopusta löytyvästä Historiallista taustaa -osiossa innoitteestaan kirjoittaa juuri tämä kirja. Kiitokseksi, muistoksi heille, historian havinaan hiipuville arjensankareille, joita on, aina heitä on, olipa aika sitten kuinka pimeä tahansa.

Sivumääränsä puolesta vain pintaa raapaiseva, mutta silti koskettava ja tärkeä romaani. Erilaista Tessiä.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Susa.