Leena Parkkinen; Säädyllinen ainesosa

Teos 2016, 334s.

Miten hyväksi äiti oli hänet kaikessa sellaisessa kasvattanut. Saara tiesi aina miten kuului käyttäytyä, miten ristiä nilkat, minkälainen hattu pukea, kaiken sellaisen äiti oli hänelle opettanut. Mutta surua ja sen kantamista, mustaa kuin pellon yli kulkeva viemäri, siitä kaikesta äiti ei ollut sanonut sanaakaan. Ei sanaakaan ikävästä, ei suudelmista, ei pisamoista rintojen välissä. Ei siitä, millaista on kun aivan nuori ihminen kuolee.


Haluaisin kertoa teille Saarasta. Vaaleasta, haaleasta, ujosta. Saarasta joka on vielä nuori, mutta aviovaimo ja pienen Eliaksen äiti. Saarasta, joka näkee elämänsä kuin utuisen lasin lävitse, jo jollain tapaa elettynä. Sillä Saara ei istu vuoden 1956 mukaiseen kotiäitimuottiin. Yritystä hänellä on, siitä ei voi kukaan Saaraa syyttää, mutta kun pieni perhe muuttaa sota-ajan jälkeiseen Helsinkiin, alkaa lasi säröillä.


Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisen keskustelukumppanin mukaan, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin varma mitä itse ajatteli tai tunsi.

Syy tähän löytyy uuden kotitalon yläkerrasta, jossa asuu boheemi Elisabeth. Elisabethiin ihastuvat niin miehet kuin naisetkin, kuitenkin hän on valinnut itsenäisen naisen tien. Upeassa asunnossa tuoksuvat eksoottisen mausteet, siellä kokoontuu sekalainen seurakunta drinkkeineen, siellä Elisabeth lukee valtavaa kirjavalikoimaansa piippua poltellen. Elisabeth herättää Saaran henkiin. Hän myös ajaa tämän vaaraan. Monellakin tapaa.


Älä sure Saara, et sinä minua tarvitse, sinä tarvitset jonkun josta imeä läheisyyden verta. Sinä halusit niin kovasti uskoa suureen parantavaan rakkauteen, että et edes huomannut kuka minä olin. Älä sure, Saara. Muistot ovat kuin heijastuksia lammessa, jotain mikä muuttuu sitä mukaa kuin sitä muistelee.


Leena Parkkisen uusin romaani, Säädyllinen ainesosa on kaikkea muuta kuin säädyllinen kirja. Se suorastaan tulvii aistillisia himoja pehmeää ihoa kohtaan... Mutta ennen kaikkea se on tarina ruoasta. Ruuan niin monista merkityksistä. Kaikesta siitä vaarallisesta, mitä voi kätkeytyä keittokirjan sivujen väliin.

Minä, joka en voi mainostaa olevani suuri historiallisten romaanien ystävä, ihastuin täysillä Parkkisen kuvaamaan 50-luvun Helsinkiin, näihin kahteen, mystisyyden verhoamaan sankarittareen. Saaran normaaliuden tavoittelu ja hiljainen uhma tekivät hänestä sielunsiskoni.


Kukaan ei rakasta sellaisella raivolla ja omistautumisella ja loukkaannu verisemmin kuin teini-ikäinen tyttö. Pystyn vieläkin muistamaan sen voimakkaan naiseuden vimman tuoksun, joka leijui makuusalissa paksuna kuin ohrapuuro. Ja minä, minä olin suurimman osanaikaa niin ujo. Saatoin haaveksia vaaleanpunaisista huulista, kaulan kaaresta, tuntea sylin täyttyvän lämmöstä, mutta tuskin uskalsin puhua.

***

Muita arvosteluita kirjasta (näitä on, syystäkin, paljon!)