Marko Hautala; Kuiskaava tyttö

Tammi 2016, 255s. (ennakkokappale)

Vainoharhan alku oli neutraalien asioiden yhdisteleminen pahaenteiseksi kokonaisuudeksi.


Keskikesän huumaavaan kuumuuteen, tukahduttavan hapettomiin öihin tuo suosikkikirjailijani Marko Hautala hyisen tuulahduksen Kuiskaavan tytön myötä. Huomaatko, vasen korvasi alkaa aavistuksen verran kutiamaan? Kuuletko äänen, aivan pienen supinan joka kasvaa ajan myötä puheeksi? Ja sitten se jatkaa. Tauotta.


Ääni oli tytön, mutta sen takana oli kokonainen avaruus. Kuin tähtimeri kaukaisen aavikon yllä. Miljardien hiekanjyvien helinä, kun ne raahautuivat dyynien verkkaisissa aalloissa. Roihuavan tulen kohina, kun se romahdutti kaupunkeja. Maanalaisten onkaloiden hiljaisuus. Syntymän ja kuoleman tanssi, kivulias, limainen ja ehdoton, mutta sen yllä aukesi aina tähtitaivaan puhdas ja loputon kuilu, joka oli kuin huutoa, niin voimakasta, että se särkyi ja hajosi kuiskaukseksi.


Tarina alkaa, kun yksityisellä lääkäriasemalla tapahtuu psykoterapeutti Unto Mäkilän murha. Iltasiivooja löytää miehen työhuoneestaan kuolleena tavalla, jota maahanmuuttaja ei osaa sanoittaa. Kuitenkin Mäkilä puhuu ikään kuin haudan takaa punaisen kansion myötä. Hän on jättänyt mystisen viestin kollegalleen, Antonille, jonka elämää pitää pystyssä tarkoin määritetyt rutiinit.

Mutta nyt on aika murtaa Antonin arjen hauraat tukipilarit ja kohdata, niin Mäkilän ahdistavat tutkimustulokset, kuin vielä ahdistavampi syyllisyys; Antonin ja hänen tyttärensä polut erkanivat Iidan ollessa pieni lapsi. Nyt tytär on jo parikymppinen ja pahoissa vaikeuksissa. Hän kuulee ääniä, jotka eivät ole hyväntahtoisia. Jotka tarttuvat. Jotka johtavat aina ja poikkeuksetta syvälle hulluuteen.


Nyt on pakko myöntää, etten osannut hurjimmissa kuvitelmissanikaan takakansien perusteella odottaa niitä syvyyksiä, joihin Kuiskaava tyttö minut johdatti. Hautalan kirjoissa on aina realistinen taso, ja sitten se toinen, joka on aivan äärimmäisen häiritsevä. Tällä kertaa kirjailija sai minut tosissaan vainoharhojen valtaan (asiaa ei ainakaan auttanut lievä korvatulehdus), pelkäämään jotakin sellaista, jota on mahdotonta paeta.

Ja samalla, miten koskettavan sydämen tämä romaani, kaikesta huolimatta omistaa! Aivan ehdottomasti parasta psykologista kauhua, parasta Hautalaa!


Kun olin pieni ja heräsin yöllä, isä tapasi rauhoitella, että se oli vain unta.
Sekin oli valhetta. Mikään ei koskaan ole vain unta.


***

Kirjan parissa on pelännyt ainakin Susa.