Jari Järvelä; Tyttö ja seinä

Tammi 2016, 262s.

Ihmiset haluaa vittu onnellisen elämän. Ne aattelee, että onnen saavuttaa kun on oma asunto ja oma auto ja oma nurtsi ja oma vene ja oma traileri jolla voi vetää sitä venettä merenrantaan, ja oma saari johon voi sillä veneellä purjehtia ja oma seinänkokoinen telkkari josta voi katsoa viittäsataa eri maksukanavaa ja lomakuvia siitä omasta saaresta.


Näillä sanoilla kirjailija Jari Järvelä polkaisee käyntiin Metro-trilogian päätösosaan. Ei, onni ei ole Metrolle materiaa, ellei spraymaaleja sellaiseksi lasketa, ei sitä perinteistä, jonka perään poroporvalit haikailevat. Onnellisuutta on paljas seinä, puhdas pinta jolle jälkensä jättää. Onnellisuutta oli Rust ennen kuin hänet tapettiin.

Metro on täällä vihaisempana kuin koskaan. On aika koston.

Kosto on mielessä myös muutamalla venäläisellä korstolla, jotka seuraavat vain askeleen energisen nuoren naisemme kintereillä. Läheltäpiti-tilanteita alkaa olla liikaa jopa Metrolle, joten hän jättää Kotkan merimaisemat toistaiseksi taakseen, ottaa suunnan kohti kotikontuani Kouvolaa.


Kouvola oli tullut kuuluisaksi eri syystä kuin se olisi halunnut. Kaupungissa kävi nykyään matkaajia ihailemassa rakennuskantaa, joka oli henkeäsalpaava malliesimerkki neuvostoarkkitehtuurista, sen veroista löytyi tuskin enää muualta entisen Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelta. Kaupunkia kutsuttiin muualla Suomessa yleisesti Kouvostoliitoksi. Jotkut kouvolalaiset olivat hakeneet kaupunkia Unescon maailmanperintökohteeksi sen kylmän sodan aikakautta täydellisesti kuvastavan betoniarkkitehtuurin takia. "Harvinaisen ruma voi olla harvinaisen kaunista", oli yksi hakijoiden mainoslauseista.


Kouvostoliittolaiselle muutamat surullisen kuuluisaa kaupunkiamme kuvaavat kohdat osoittautuivat oikeiksi herkkupaloiksi. Harvoin, jos koskaan saa tämän tasoisesta kirjallisuudesta nauttia niissä maisemissa, jotka pilkottavat sivujen ohessa ikkunasta.

Toki myös Kotkassa seikkaillaan ja erityisesti siinä välimaastossa, Metron entisen isäpuolen kotitilalla, josta pärskähtävällä persoonalla siunattu miehen köriläs on suunnittelemassa kauhujen taloa. Muiden ideoidensa ohessa. Mutta tarjoaako talonrötiskö pidemmän päälle suojaa Metrolle, hänen Suomeen palanneesta pikkuveljestä puhumattakaan? Loppua kohden meno kiihtyy melkoiseksi jännitysnäytelmäksi, jonka päätähtenä loistaa, tietysti, Metro.

Miettikää nyt nuorta tummaihoista naista, joka tekee graffiteja. Jonka äly on vailla vertaa. Joka ei ikinä anna periksi. Joka on aivan aito nykyajan supersankari.


Olin tajunnut, että kuolemaa pahempi kosto oli pitää Frodo jatkuvassa pelossa samalla lailla kuin mua on pidetty. Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja kuoppia riittää.


***


Muita postauksia kirjasta Oksan hyllyllä,  Omppu, Tuijata, Kaisa, Suketus.