My sister, my love 2008, Otava 2012, 733s.
Ne vuodet! Pökerryttävän onnelliset vuodet! Ei niitä montaa ollut, sillä se, mikä alkoi Naperot jäällä -tapahtumasta 1994 päättyi tammikuun lopussa 1997, ja on tuskin murto-osa elämästä, vaikkakin tavallaan hyvin amerikkalainen elämänkaari: tuntemattomuus, maine, loppu.
Minulla kesti hetkisen tajuta, mitä kuvan pikkutyttö pitää peilin lisäksi käsissään. Kuumemittaria? No huulipunahan tuo on, huomaa, kun ottaa silmän käteen ja katsoo. Teoksen narsistinen kansi on erittäin kuvaava. Tarinassa narsismiin ei suinkaan sorru pikkuinen tytär Bliss, vaan hänen vanhempansa. Pahimmalla mahdollisella tavalla.
Oatesin kirja kertoo raastavan tarinan neljän hengen perheestä. Yksi heistä on murhattu, lopuista kolmesta kuka tahansa voi olla syyllinen. Mutta kuka? Ja miksi?
Romaani on kerrottu "eloonjääneen" Skylerin äänellä. Hän oli miltei seitsemän vuotta täyttävän sisarensa kuollessa yhdeksänvuotias. Skyleria epäiltiin murhasta. Nyt kymmenen vuoden jälkeen Skyler elää lapsuuttaan uudelleen kirjallisessa muodoissa. Perheen vanhemmat nimittäin rälläsivät "amerikkalaista unelmaa" täysin vastuuta vailla. Isä Bix juoksi vieraissa minkä ehti. Naiset tykkäsivät Bixistä, Bix naisista. Betsey äidin kieroutunut, menestysteologiaan pohjautuva uskonnollisuus ei pelastanut sairaalloiselta huomion halulta. Mami tahtoi mainetta ja kunniaa hinnalla millä hyvänsä. Ja kun hän itse ei onnistunut aikoinaan luistelussa, luistinradalle vietiin lapset. Mamin pikku miehellä Skylerilla homma lässähti jo alkuunsa, mutta suureksi yllätykseksi raivostuttavan tarvitseva tytär oli kuin syntynyt luistimille. Alkoi hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vaihtoehtoja pikkuisella Bliss-tytöllä oli joko voittaa lasten luistelukilpailut, taikka hävitä. Ja jos hävisi - kukaan ei enää rakasta minua.
Jonkin aikaa Blissin "ura" luistimilla sujuikin. Mutta sitten Bliss alkoi oireilla. Yökastelua, tottelemattomuutta, "aavekipuja". Ja näitähän perheen hirviökuningatar ei hyvällä katsonut. Toisaalta Blissin suosion myötä mamin "rakkaus" lasta kohtaan suorastaan roihahti liekkeihin. Ja jalkansa telonut Skyler jäi auttamatta kaikkien silmissä sisarensa varjoon.
Skylerin muistelmat on kerrottu paksun sarkasmin paisuttamalla äänellä, mutta siitä huolimatta riittämättömyyden tunteet ja lapsen suru "kun ei ole mitään sisarensa rinnalla" paistavat näennäisen rehvastelun alta. Mikä on lapsen pahin painajainen? Se, ettei kelpaa omana itsenään. Sellaisena kuin on. Ja Rampiken perheen vanhemmat kyllä alleviivasivat kerta toisensa jälkeen sitä tosiasiaa, että lasten on saavutettava rakkaus. Mikään ei ole ilmaista. On voitettava luistelukilpailut. Ei saa kaatua! Ei saa pettää mamin luottamusta! Sillä mamin rakkaus ei oikeasti ole rakkautta lapsia kohtaan, vaan pelkästään omaa itseä.
Olen lukenut aiemmin kirjailijalta Kosto: rakkaustarina ja saanut jo teoksen myötä viitettä Oatesin kertojan lahjoista. Tällaista pakettia raivoa, katkeruutta, surua osasin toisten hienojen arvioiden perusteella odottaakin. Mutta Oatesin taito viedä tarina lukijan puseron alle tällaisella vimmalla oli yllätys. Toisaalta teos oli mielestäni aivan liian paksu. Jossain vaiheessa iski armoton väsymys, en olisi jaksanut jatkaa kammottavalla tavalla psyykkisesti sairaan perheen parissa enää hetkeäkään, mutta eihän tällaista tarinaa kesken jätetä! Paatoksellisuus tarvitsi reilut 700 sivua mutta itse olisin kokenut luku-urakan armollisempana hiukan typistetymmässä muodossa. Teoksessa on toistoa, samoja tapahtumia pyöritellään uudelleen ja uudelleen koska tämä ei lopu koskaan, täällä ollaan ansassa ikuisesti, minä en voi suojella häntä enkä voi suojella itseäni.
Elättelin toiveita, ellen nyt aivan onnellisesta lopusta, edes jonkinlaisesta palkinnosta kirjan lopussa. Olihan lukija jaksanut Skylerin parissa, Skylerin ihon alla ne reilut 700 sivua. En mene tässä loppuratkaisuun, jokainen lukija saa itse ottaa selvää, miten tarina lopulta päättyy. Sillä kyllä se loppuu, ei mikään ole ikuista. Kammottavimmallakin kirjalla on viimeinen sivunsa. Moni on jaksanut raskaan tarinan huumorin voimalla. Minulle lukukokemus, vaikken toki mitään hyvänmielen teosta odottanutkaan, osoittautui raskaaksi pimeän vuodenajan takia. Lapsista kertovat kirjat tulevat aina pienen lasten äitiä kohti. Uutisissa oli vielä pari päivää sitten otsikoita kadonneesta pikkutytöstä (joka onneksi löytyi), joten senkin puolesta aihe oli kuin läimäys päin kasvoja.
Niille lukijoille, jotka sinnikkäästi uskovat, että traaginen taide saavuttaa katarsiksen (kreikkaa) - ainakin kaikki suuri traaginen taide - minä roikutan syöttinä toivoa siitä että katarsis saavutetaan näillä Sisareni, rakkaani -teoksen viimeisillä sivuilla. Jos ei...
Lukija, en saata pohdiskella vaihtoehtoa Jos ei.
Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi Norkku Unni Minna
Tämän kirjan voisin lukea, säikähdin tosin kirjastossa sen paksuutta... 700 sivua on jo todella paljon!
VastaaPoistaKyllä, 700 sivua ON paljon! En edes muista milloin viimeksi olen näin paksun kirjan tullut lukeneeksi. Hyvin juoni kuitenkin kantoi loppuun saakka.
VastaaPoistaAnnika, pahaa pelkään, että Oatesin Putous, jota suunnittelen joululukemiseksi, on vähintäin yhtä paksu.
VastaaPoistaTämä oli/on rankka kirja, joten noin 500 sivua olisi riittänyt oikein hyvin.
Todella osuvan sitaatin olet ottanut alkuun.
Bliss alkoi äitinsä mieliksi selvästi hamuta aukuisille kuuluvaa,kuten meikkaamista yms. vaikka samalla imi peukaloa, yökasteli ja kärsi.
Hieno arvostelu♥
(Fontissa en huomaa mitään suurennosta...)
No voihan fontti! En ymmärrä minkä taikapeilin kautta nämä blogit suodatetaan...
VastaaPoistaNiin olen ymmärtänyt, että Oaetesin tyyliin kuuluu monisanaisuus. Viittasihan hän siinä siihen yli 900s. itsemurhakirjeeseen, ja totesi, ettei ihan niin pitkää kirjasta tee... Kosto oli poikkeus kokonsa puolesta ja tykkäsin siitä enemmän kuin tästä.
Sinällään en vierasta raflaavia aiheita, esim. Lasi maitoa kiitos -teos on yksi parhaista lukemistani kirjoista - ja sehän jos mikä on ahdistava. Mutta toisaalta myös aiheensa puolesta etäiseksi jäävä.
Kiitos Leena ♥
Vaikuttaa kyllä kiehtovalta kirjalta ja pikainen tutkimus osoitti, että tämä kirjailijahan on oikein tuottelias. Kirjoja löytyy kymmeniä!
VastaaPoistaTämän voisi kyllä ottaa lukulistalle, mutta ei ehkä ihan kärkipäähän. Pitänee odotella sopivaa fiilistä. :)
Elegia, lue ihmeessä kun on sopiva aika! Ja aikaa tämä paksukainen vaatii :)
VastaaPoistaHienosti kyllä olet tavoittanut kirjan hengen! Hyvä kirjoitus!
VastaaPoistaMulla on vielä jäljellä jonkin verran tästä tiiliskivestä, mutta voin jo sanoa, että kirja on taiturimainen. Onhan se ahdistava, mutta silti upea.
Olisiko niin, että kirjassa on toistoa siksi, että tuollaiset tapahtumat eivät jätä ihmistä rauhaan ja niihin liittyviin tuntemuksiin jää junnaamaan jopa sairaalloisesti. Sikäli toisto on nimenomaan tässä kirjassa ihan uskottavaa. Tosin en ole vielä lukenut kirjaa loppuun, joten en vielä tiedä, miten paljon sitä toistoa loppujen lopuksi vielä onkaan.
Vaikka kirja onkin ahdistava, vahva ja ihon alle menevä, niin onneksi huumori, ironia ja ivalliset piikit tasapainottavat synkkää tarinaa. Mutta kyllä tarina mielessä kummasti kummittelee ainakin tässä vaiheessa. Saa nähdä, miten käy, kun saan kirjan loppuun.
Anna Elina, en tiedä mikä pikkumyy-fiilis mulla kirja kanssa oli, yleensä kun tämän kaltainen musta huumori ja sarkasmi tekee vaikutuksen. En pitänyt niin paljon, kuin olisin toivonut, kuin kirja olisi ansainnut. Koska teos oli hieno, rohkeasti tabuja rikkova ja ylipäätään omalaatuisesti toteutettu.
VastaaPoistaEhdottomasti toisto ja erilaisten näkökulmien tuominen samoihin asioihin oli kirjailijan tehostetta. Toistolla lukija jäi vangiksi Skyler-paran painajaiseen.
Mielenkiintoista lukea, miten itse kirjan arvostelet. Tulen sitten kurkistamaan :)
Hui, en tiedä uskallanko ikinä lukea tätä - haluan kyllä, sillä uskon kirjan olevan -kuten sanot - taiturimainen, mutta rankka aihe yhdistettynä tiiliskivipituuteen pelottaa. Voi lapsiraukkoja!
VastaaPoistaMaria; sanopa muuta! Rankka aihe, josta ei todellakaan ihan hetkessä eroon pääse... Surullisinta kirjassa on se, että teos pohjautuu siihen lapsimallin murhaan :(
VastaaPoistaOatesista kyllä pidän (kahden lukemani kirjan perusteella), mutta en tiedä koska jaksaisin tarttua tähän tiiliskiveen. Olen vähän huono lukemaan tiiliskiviä, elleivät ne sitten ole ihan megalomaanisen hyviä. Kirjan kansi ei ole mielestäni ihan parhaiten onnistunut, minusta tuo tyttö näyttää jopa hieman pelottavalta.
VastaaPoistaHienon arvion kirjoitit ja poimit loistavat lainaukset. Minua tämä hämmästytti juuri sillä, että en yleenä kestä psyk. jännitystä tms.juuri lainkaan. Esim Harrisin Sinisilmää inhosin, vaikka siinä oli jotain samaa kuin tässä. Minusta Oates ei kirjallisesti mässäile kamaluudella vaan tekee sen analyyttisesti - en tiedä.
VastaaPoistaTuulia, tuo kannen tyttö on nimenomaan pelottavan näköinen :D Mutta sopii kyllä hyvin aiheeseen. Ei teoksen pikkutyttö diivailulta voinut säästyä, mutta pääasiassa hän oli kyllä pelokas. Mamin uhri. Yök.
VastaaPoistaPitkissä kirjoissa on oma haasteensa. Lukuasentoakin on vaikea löytää, ainakin sängyssä!
Minna, hieno oli oma arviosi! En yleensä jaksa keskittyä kertomaan kovin laajasti luetuista teoksista, mutta tästä tarinaa tuli niin paljon, että raakasin jonkin verran pois.
VastaaPoistaIhan totta, kammotuksilla ei onneksi mässäilty (edes siinä pedofiilin kotikäyntikohtauksessa, vaikka toista pelkäsin). Realistinen ja analyyttinen suhtautumistapa vain lisäsi todentuntua - ja toteenhan teos pohjautuukin.
Upea kirja ja upea teksti!
VastaaPoistaMinäkin kaipasin pääsyä ulos kirjan tunnelmista - piti pitää taukoja. Siinä mielessä olen samaa mieltä kirja pituudesta. Olen alkanut suhtautua kriittisesti jättiläiskirjoihin.
Toisaalta suvantoja tarvittiin. Jos tämä olisi ollut yhtä tiivis kuin Kosto: rakkaustarina, en tiedä, olisinko voinut kirjaa lukea. Nyt oli hyvää aikaa myös sulattelulle.
Sen verran hyvin Oates myös kuljettaa valtaisaa määrää teemoja ja rihmoja, että pienemmästä tarinasta olisi pitänyt jättää aimo annos kaikkea pois. Laaja kirja.
Valkoinen Kirahvi; siinäpä loistavat perustelut teoksen pituudelle! Liian tiiviinä pakettina olisi todellakin voinut olla liian ahdistava.
VastaaPoistaMonenlaisia teemoja tässä vilisi, aina uskonnollisesta väkivallasta äitiyteen ja "aivorikokseen". Isoille asioille iso kirja.
Minullekin tämä oli tosi vaikuttava, mutta tällä kertaa Oates meni minusta vähän sinne Picoult-/Harris-kategoriaan (äh, kumpaakaan en ole kyllä lukenut, joten mutua on tämä), sillä kirjan paasaaminen oli vähän mustavalkoista ja yksisilmäistä. Silti Oatesin taidokas kirjoittaminen ja kirjan erikoinen rakenne sekä kertojaratkaisu pelastivat teoksen korkeakirjallisen puolelle.
VastaaPoistaKirjassa on monia tosi ahdistavia aiheita, joiden seurassa oksetti. Oates taitaa hyvin myös tunteisiin vetoamisen.