Samuel Bjørk; Minä matkustan yksin

Det henger en engel alene i skogen 2013, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2016, 428s. (ennakkokappale)

Tämä ei ollut elokuvaa tai tv-sarjaa. Tämä oli todellisuutta. Nuo kaksi pikkutyttöä eivät olleet enää elossa. Joku oli tappanut heidät. Oikeasti. He eivät enää hengittäneet. Eivät enää koskaan puhuisi. Eivät enää koskaan hymyilisi tai menisi kouluun. 


Jo pelkkä teoksen nimi saa niskakarvani selittämättömästä uhkasta pystyyn. Minä matkustan yksin. Niin minä teen. Halki saariston, alkoholi- ja lääkehuuruisen epätoivon, matkustan metsään, jossa kuusivuotias, nukeksi puettu tyttö roikkuu hirtettynä puunoksasta. En pysähdy, vaikka sielua kuristaa.

Kohtaan matkallani hykerryttävän wallandermaisen Holger Munchin. Tämä ikääntyvä poliisi ei ryyppää, hurraa, eikä liioin juo edes kahvia. Hänen sympaattinen olemuksen herättää heti luottamuksen lukijan aivoissa. Tuo herrasmies jos joku on kykenevä hirvittävän lapsenmurhan selvittämään. Lapsenmurhat. Kuusivuotiaita uhreja on tulossa lisää.

Sen sijaan toinen päähenkilöistä, itsemurhan partaalla häilyvä Mia Kruger vaati alkuun hiukan totuttelua. Miaa vainoaa hänen kuollut kaksoissisarensa, eikä elämällä tunnu olevan tarjottavana enää mitään muuta kuin tuskaa. Mia on päättänyt tappaa itsensä. Mutta nyt tutkinta vaatii häntä, vielä ei ole aika antaa periksi.

Tapaan matkallani myös koko tutkintaryhmän, löydän suosikkini helposti lähestyttävistä henkilöhahmoista. Jännitän. Ahdistun. Pelkään. Lapset ovat vaarassa! Ja juoni kuljettaa erään salaperäisen lahkon jäljille...


Katsokaa miten helppoa tämä minulle on. Minä voin tehdä aivan mitä haluan.
Minä voitan. Te häviätte.


Tunnustan. Luin norjalaisen kirjailijanimen taakse kätkeytyvän, varsin taidokkaan Frode Sanderin ennakkokappaleen samantien kun sen käsiini sain. Sitten odottelin täpinöissäni maaliskuun 15, jonka muistelin olevan arvosteluvapaapäivä. No, ei sen kauempaa, kuin kirjan takakannesta, kävi ilmi että tämän aarteen olisi saanut päästää netin tuuliin jo viisi päivää sitten. Mikä moka! Täältä kuitenkin tullaan, vimmatusti huitoen.


Minä matkustan yksin ei ole romaani, josta on turhaan ennakkopöhisty. Se on kaikkea sitä, mitä kannet hehkuttavat. Ja vielä enemmän. Samuel Bjørkin dekkari nousee jo tässä vaiheessa yhdeksi kirjavuoteni parhaimmistoa.


"Se menee ohi, niinhän?" Mia sanoi ja laski kätensä Susannen käsivarrelle.
"Se menee aina ohi. Ja alkaa uudestaan. Ikuista piiritanssia niin kuin Ibsenin Peer Gyntissä. Ympäri ympäri, ja yhtäkkiä elämä on ohi eikä rakkaus tullutkaan."


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Ulla ja Tuijata.