Stephen King; Viimeinen vartio

End Of Watch 2016, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2018, 402s.

"Mitä tuumit?"
"En tiedä. En ihan oikeasti. Juttu on... taaskin himputin omituinen. Eikö sinustakin? Vai ylireagoinko minä? Joskus käy niinkin."
Älä muuta sano, Hodges ajattelee, mutta tällä kertaa hänestä ei tunnu, että Holly ylireagoi, ja hän toteaa sen ääneen.



Kirjavuoden 2018 - erittäin tenhoavan tekstipitoista vuotta jokaiselle lukijalleni - starttaa Stephen Kingin Mersumies-trilogian päätösosa. Tadaa, meillä on käsissämme se kuumeisesti odotettu Viimeinen vartio, joka alkaa kätevästi siitä, mihin Etsivä löytää lukijansa kyydistä pudotti.

Tällä kertaa painopiste on jälleen pienen etsivätoimiston perustaneessa vanhassa kunnon Bill Hodgesissa ja ihanan omalaatuisessa Holly Gibneyssä. Nämä kaksi nappasivat kuusi vuotta sitten pahamaineisen Mersumiehen. Brady Hartsfield kylvi tuolloin nasta laudassa tuhoa, mutta sittemmin nuori mies on maannut vihannes-kuntoisena aivovammaosastolla.

Vai onko?

Hodges ja Holly tempautuvat kuin huomaamattaan mukaan tutkintaan, jossa itsemurhia tekevät jollain tapaa Mersumieheen liittyneet henkilöt. Tapaukset olisi helppo kuitata olan kohautuksella, ja kuitenkin, molempien vaistot ennustavat jotain hyytävää. Rikospaikoilta kun löytyy omituisia Z-kirjaimia ja jo aikansa eläneitä pelikonsoleita.


"Kyllä minä pärjään. Ja vedän todennäköisesti vesiperän. Me olemme lapsia, jotka pelkäävät, että kadunkulman autiotalossa kummittelee. Jos puhuisimme tästä Petelle, hän toimittaisi meidät laitoshoitoon."



Juonesta en uskalla paljastaa yhtään enempää. Tietotekniikan puolelle mennään, paikoin uuvuttavissakin määrin, ja silti Kingille ominaiset yliluonnolliset keinot ovat nyt vahvoina mukana. Koska tarina kilpeytyy aina vain Brady Hartsfieldiin, häneen, jonka pahuudelle vain mielikuvitus on rajana.


Viimeinen vartio tarjoaa mustan huumorin sävyttämän, mahtipontisen päätöksen kiehtovalle sarjalle, mutta samalla sen sanoma vetää hiljaiseksi:


Ja ajatus joka, joka hänelle juolahtaa mieleen, on liian monimutkainen pukea sanoiksi, siinä on liian paljon vihan ja surun pelottavaa sekoitusta. Ajatus siitä, miten jotkut ihmiset haaskaavat huolettomasti sen, mistä toiset olisivat valmiit myymään sielunsa: terveen, kivuttoman kehon. Ja miksi? Koska ovat liian sokeita, emotionaalisesti liian arpeutuneita tai liian itsekeskeisiä nähdäkseen maapallon hämärän kaaren takana odottavan auringonnousun. Joka tulee aina, jos ihminen jatkaa hengittämistä.


Juuri näin.