Hanya Yanagihara; Pieni elämä

A Little Life 2015, suom. Arto Schroderus ja Tammi 2017, 939s.

Elämä tapahtuisi hänelle, ja hän joutui vain vastaamaan siihen, aivan kuten hekin. Kaikki he tarvoittelivat lohtua - Malcolm taloillaan, Willem tyttöystävillään, JB väreillään, hän itse partaterillään - jotain ikiomaa, ettei maailma tuntuisi niin hirvittävän laajalta ja mahdottomalta ja etteivät sen minuutit, tunnit ja päivät etenisi niin herkeämättä.



Pieni elämä on niskavammaiselle melkoinen suoritus. Sekä itse elämä, että tämä liki tuhat sivuinen teos, johon pelon sekaisin tuntein tartuin. Niin moni on romaaniin rakastunut, minäkin halusin. Halusin antautua, halusin särkeä sydämeni.

Ymmärsin kuulopuheet aivan oikein. Kirja starttaa hitaasti, vähän tuskallisenkin verkkaisella, silti ilottelevalla tyylillä. Angsti alkaa puolivälissä, totesi oivallisesti kanssalukija. Mutta koko ajan sitä kohti mennään. Kuin kuorien ihosta suikaleita, aina vain syvemmällä ja syvemmällä kaivautuen.

Pieni elämä on läpileikkaus itse elämästä. Kirurgisen tarkka tunteiden tulkitsija, joka sisältää toki raakuuksia, mutta ennen kaikkea se sanoittaa tuskaista epämääräisyyttä. Puolet helpotusta on jo tuon kaaostilan nimeäminen.


Juuri tähän Jude ei kykene. Jude, tuo neljän nuoren miehen ystäväporukan varsinainen ydin. Rampa, haavoitettu, salaperäinen Jude. Siinä missä aina ihanan hyväsydäminen Willem pääsee loistamaan näyttelijänä, vähän homssuinen Malcolm arkkitehtinä, ja räävitön JB nousee viimein maineeseen taitelijana, työskentelee Jude asianajajana. Hän on työssään rautaa. Ystävyyssuhteissa kujeileva. Rakkaudessa epätoivoinen.

Sillä menneisyys, nuo kammottavat tapahtumat joita kaunis mies kantaa yhä kehossaan, tapahtuvat taukoamatta hänen päässään. Muisti tuo itsevihan ja häpeän. Miten väärässä, vääristynyt se onkaan.


Ja sitten vieras mutta tyynen arvovaltainen ääni puhui hänelle. Lopeta, se sanoi. Sinä voit lopettaa tähän. Sinun ei tarvitse kestää tätä. Oli niin suuri helpotus kuulla nuo sanat, että hän äkkiä pysähtyi ja kääntyi kohti pilveä, joka oli sekuntien, metrien päässä, ja odotti uuvuksissa, että kaikki olisi ohi.


Toki jokainen neljästä miehestä saa äänensä kuuluviin, mutta kuten sanottu, kohdevalo suuntautuu Judeen ja Willemiin. Lopulta myös rakkauteen. Kuinka paljon se kestää, kuinka hurjasto toivoo, kuinka äärettömästi kärsii?


Voisi sanoa rannekipujeni onneksi kirjailija Hanya Yanagiharan kirja on nyt luettu. Tiedän kuitenkin etten voi ikinä unohtaa tätä romaania. Sen pakahduttava, pakkomielteisesti jäytävä toisto tuskasta, sen hellä välittäminen ja toisen ihmisen kunnioittaminen jää elämään minussa. Kielellisesti kauniin kuulas ja toisaalta ruman rajusti kohti tuleva Pieni elämä on lukuvuoteni, ei vaan lukuvuosieni Tapaus. Voi Jude! Voi Willem! Minun tulee niin ikävä teitä kaikkia!



"Kaikki me ollaan kuolemassa. Se vain tiesi, että kuolema oli tulossa aikaisemmin kuin se oli suunnitellut. Mutta ei se sitä tarkoita, etteivätkö ne vuodet olisi olleet onnellista elämää."



***

Teos on laajalti kiitelty, linkitän tällä kertaa Kirsin.