Kultatukkainen tyttö löytyy parin viikon ikäisenä avoimesta haudasta metsässä. Hän kasvaa yksin kellariin teljettynä seuranaan vain kasettisoitin ja satunnaiset kasvattivanhempien vierailut. Tytöllä on ainutlaatuinen kyky laulaa täysin puhtaasti ja jäljitellä kaikkea musiikkia, mutta häneltä puuttuu kokonaan kyky tuntea.
Samaan aikaa toinen, aivan tavallinen tyttö kasvaa tavallisessa perheessä. Hän on niin kuin kaikki muutkin, mutta tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kun tytöt kohtaavat 14-vuotiaina, heidän välilleen syntyy erikoinen ystävyys, josta kasvaa jotain täydellisen kauheaa. He eivät ole enää yksin, ja yhdessä he ovat voimakkaampia kuin kukaan muu.
John Ajvide Lindqvistin neljäs suomennettu romaani on tarina ystävyydestä ja iästä, jolloin ei tunne kuuluvansa mihinkään ja jolloin mikään ei ole tärkeämpää kuin yhteys toiseen ihmiseen. Romaanin vahva tunnelma vie mukanaan aina sen kauhistuttavaan päätökseen, kesäiseen Allsång-tapahtumaan, asti.
***
Olen fanittanut kirjailijaa ensiteoksesta, Ystävät hämärän jälkeen, saakka. Minusta kaikki Ajviden tarinat ovat olleet omalla tavallaan kauniita ja kauheita jännän arkisella tavalla.
Tämä romaani pureutuu jälleen nuorten maailmaan, johon kuuluu itsensä etsimistä, erilaisuutta, koulukiusaamista, Idolsia ja H&M:ää.
Jostain syystä kirja ei nyt tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Ystävät hämärän jälkeen -romaanin päähenkilöt olivat sympaattisia ja herättivät suojelunhalua, mutta tällainen fiilis jäi tämän kirjan henkilöhahmojen osalta puuttumaan. Minusta tytöt olivat, sori vaan, ärsyttäviä. Itseänikin on kiusattu koulussa mutta so what, väkivaltaan ei vastata väkivallalla.
Käteen jäi siis puoliväkisin loppuun asti harpottu kirja. Ehkä tässäkin, kuten muissa kirjailijan teoksissa oli vahva pointti, mutta itse kadotin sen jo teoksen puolivälissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥