”Kiitävän hetken ajan Hilda toivoi, että kukaan ei kulkisi pihalla juuri nyt ja näkisi miestä hänen ikkunassaan, ja sitten hän ajatteli: ja viis minä siitäkin.”
Talvella 1940–1941 ja sitä seuraavana keväänä Saksa näyttää voittamattomalta ja Suomessa ajatellaan, että on yksimielisesti mentävä uuteen Eurooppaan.
Tuomen pihapiirissä tapahtuu: Anna pääsee töihin ravintola Tatraan, hieman sotapainajaisistaan tointunut Lassi yrittää osansa perheen eteen, Hilda etsii paikkaansa uudessa maailmassa. Karjalan-siirtolainen Helvi Martiskainen palaa tyttärensä Marin kanssa. Varakas mutta sosiaalisesti valveutunut rouva Lehtivaara tuo väriä elämään.
Äkkiä kaikki on toisin. Koko Eurooppa on liikkeessä. Saksa rynnistää kohti itää, ja Suomi liittyy rintamaan. Uskotaan, että kaikki on selvää muutamassa viikossa ja miehet pääsevät kotiin satoa korjaamaan.
Mutta talvi tekee jo tuloaan kesän alla.
Sirpa Kähkönen kertoo eläytyvästi ja herkästi pienen työläisperheen elämänehdoista. Romaanisarjan aiemmat kirjat Mustat morsiamet ja Rautayöt ovat ihastuttaneet monia: ”Sirpa Kähkönen kuuluu suomalaisen kirjallisuuden ykköskaartiin, siihen jonka joukosta valitaan palkittavat ja ylistettävät.” – Etelä-Saimaa
***
Kirja alkoi siitä, mihin Rautayöt päättyi. Ehdin kovasti tykästymään sarjan henkilöhahmoihin, joten ilo oli heidän "elämäänsä" taas mukaan hypätä. Kovin vaikutti samankaltaiselta elo silloin ja nyt. Erona tietysti ihmisten köyhyys, huoli joka päiväisestä leivästä ja kaiken kattona uuden sodan uhka. Silti Kähkönen onnistui jälleen tässä romaanissa kuvailemaan henkilöiden mietteitä niin kovin tutun tuntuisesti. Silloinkin esimerkiksi äitiyteen liittyi huolten lisäksi myös vapauden kaipuuta, oman itseyden kadottamisen tunnetta. Kähkösen teksti oli kiehtovan arkista ja suorastaan hellää, mutta myös erittäin fiksua. Savon murre toi dialogeihin oman mausteensa, huumoria unohtamatta.
Toisaalta tämä romaani oli erilainen Rautaöiden maanläheisyyteen verrattuna ainakin laajennetun henkilökaartin puolesta. Mahtoikohan tässä olla henkilöitä jo liikaakin? Minusta osa Rautaöiden viehätystä oli juuri siinä, miten vähän kirjassa henkilöitä oli ja miten vähän heille (loppuen lopuksi) tapahtui JA siitä huolimatta tarina piti tiukasti otteessaan. Muissakin blogeissa tämä on todettu ja sanonpa itsekin, että juuri sehän on hyvän kirjailijan merkki.
Mutta hyvä romsku tämäkin oli. Sarjan seuraavakin osa on jo hyllyssä vuoroaan odottamassa, mutta vaihteeksi palaan -ah- jännäreiden pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥