Marie Hermanson; Hämäränmaa

Skymningslandet 2014, suom. Jaana Nikula ja Like, 299s.

"Ei se merkitse mitään. Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa."


Marie Hemansonin Laakso lukeutui yhdeksi vuoden 2012 positiivisimmaksi yllättäjäksi, näin ollen täpinöissä Hämäränmaahan saavuttiin. Saavuttiin pystypäin ja ylväästi ympärille tähystellen, 40-luvulle päädyttiin, mutta ei oikeasti, oikeasti elettiin nykyaikaa mutta eräässä syrjäisessä kartanossa, eräiden nuorten keskuudessa pyöri eräänlainen fantasiamaailma. Sellainen, jossa aika on ikuisesti pysähdyksissä toisen maailmansodan paikkeille. Sellainen, jossa naisilla on leningit, miehillä puvut, kuin lämpimän kuparisen värisessä valokuvassa.


"Ettekö halua lähteä nyt meille?" Tessan kysyi pettyneenä.
"Missä se on?"
"40-luvulla. Siellä me asutaan. Back to the forties", Tessan huudahti ja kohensi keimailevasti kampaustaan.


Aurinko paistaa, kesä hyväilee lämmöllään, kun Martina saa tarpeekseen hotellipestistä, jota sieti vain kipulääkkeiden voimalla. Samana epäonnen päivänä hän kuulee joutuvansa muuttamaan suloisesta asunnostaan. Kuin kohtalon sormen säätämänä Martina tapaa vanhan ystävänsä Tessanin. Räiskähtelevän eloisan vanhan ystävänsä, jolla on uusi, salaperäinen työpaikka. Ja Martinahan lähtee Tessanin mukaan,

Päätyy ikivanhaan kartanoon. Päätyy Florencen, 1943 vuoteen juuttuneen vanhuksen palvelukseen. Hahmoksi hänen sisäisen maailmansa harhoihin. Tessan on sisäkkö sisäkön puvussa. Martinasta tehdään sihteeri kirjaamaan ylös "salaisia asiakirjoja". Nämä nuoret viihtyvät! Elämä, joka on aiemmin näyttänyt vain tylyimmät puolet itsestään, alkaakin vaikuttaa ihanalta. On kesä, luonto kukoistaa, työ hurmaa keveydellään. Mikäpä estäisi leikkimästä mennyttä aikaa, miksei ihminen voisi elää näinkin... neljäkymmentäluvulla?

Mutta kuten kaikkiin paratiiseihin, myös tänne luikertelee käärme. Satu alkaa saada ihmismäärän lisääntyessä ahdistavia juonenkäänteitä.

No niin. Hämäränmaa on luonnollisesti eri kuin Laakso. Hämäränmaa tarjoaa hienovireisempää psykologista jännitystä koreissa gootahtavissa kuoseissa. Tarinahan on aivan omaa luokkaansa! Harvoin tulee lukeneeksi mitään näin omalaatuista! Silti... Silti jäin kaipaan teokselta jotain vielä enemmän, kiitos Laakson, joka nosti odotuksen pilviin. Mikäli tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani romaani Hermansonilta, olisin taatusti aivan toisissa fiiliksissä. Suosikkeihin menee kuitenkin, heittämällä.


Sinä vuonna syyskuu oli epätavallisen lämmin. Vielä myöhään illalla saattoi mennä ulos hihattomassa leningissä. Vasta aamuvarhaisella tuli viileää. Koleus täytti ilman usvalla ja kasvillisuuden kasteella ja kun aamuaurinko nousi, viilliintynyt puutarha pisaroi ja huurusi kuin viidakko. Se oli ihmeellinen vuodenaika.


***

Lue myös Ullan hieno bloggaus teoksesta.