David Vann; Kylmä saari

Caribou Island 2011, suom. Irmeli Ruuska ja WSOY 2014, 328s.

Hyvä kotihan tämä on ollut. Mutta isäsi haluaa jättää minut ja ensimmäinen askel on muutto saareen. Jotta tuntuisi, että hän on yrittänyt.
Äiti, tuo ei pidä paikkaansa.
Meillä kaikilla on sääntömme, Rhoda. Ja isälläsi tärkein sääntö on, ettei hän saa näyttää koskaan roistolta.


Kylmä saari on teos, jota lukiessa tavoistani poiketen en merkinnyt muistiin sitaatteja. Olin ensinnäkin  niin keskittynyt itse tarinaan, etten edes muistanut moista. Toisaalta kirja on itsessään yhtä suurta sitaattia, erään melko tavanomaisen perheen jäätävää julistusta ihmissuhteiden vaikeudesta. Pettämisen helppoudesta. Kuolettavasta katkeruudesta. Rakkaudesta, joka haalenee vuosi vuodelta, haihtuu ilmaan siinä missä vuodetkin. Oletin löytäväni bloggausta varten sopivia lausevaihtoehtoja sivulta kuin sivulta.

Niin hieno on tämä teos. Niin sisuskaluihin asti työntyvä. Niin terävän tarkkanäköinen, että vieläkin puistattaa.


Gary, Irene sanoi ja yritti kietoa kätensä Garyn ympärille, mutta mies lampsi metsikköön. Vaikea uskoa, että Gary oli viisikymmentäviisivuotias. Hän olisi voinut olla kahdenkymmenen tai kolmentoista tai kolmen vanha. Kiukutteli aivan kuin lapset, joita Irene oli opettanut kolmekymmentäkolme vuotta.

Ja sellaista minun elämäni tulee olemaan, Irene ajatteli hiljaa mielessään. Voihan sitä valita, kenen kanssa on, muttei sitä, millainen toisesta tulee.


Kyllä, huomaan nyt, että romaania on ylistetty monissa monissa blogeissa, mutta ensimmäisen kerran kirjasta kuulin Lukutuulialta, joka teosta minulle suositteli. Kiitos & kumarrus! Myöhemmin mm. Leena Lumi ja Krista vakuuttivat minut postauksillaan tarttumaan teokseen, jonka karu kansi ei varsinaisesti vietellyt. Mutta oikeassa te olitte, kyllä te minut tunnette, Kylmä saari on aivan minun(kin) kirjani! Tätä lukiessa muu maailma katoaa askeettisiin luontokuvauksiin, Alaskan liian aikaisin hiipivään talveen, jossa rakennetaan erästä mökkiä erään avioliiton eheyttämiseksi.

Vai onko idea itse suunnitellusta ja valmistetusta tönöstä, kuten Irene epäilee, hänen miehensä lopullinen irtiriuhtaisu avioliitosta, jossa mies elää vain puolittain. Puolella liekillä. Koskaan täysin antautumatta. Irene itse sairastuu romaanin alussa järkyttävään pääkipuun, joka ei ota hellittääkseen. Parin aikuiset lapset ovat molemmat mahtavia persoonia. Kalastaja Mark ruohoineen, ja varsinkin Rhoda. Kunnollinen eläinlääkäri, huolehtiva, huolestunut Rhoda.

Romaanissa kaikki henkilöt saavat vuorollaan kertoa oman mielipiteensä asioista. David Vannin kieli on yhtä pelkistettyä, kuin Alaskan maisemat, mutta toisin kuin Gary, joka haparoi kasaan mökin tapaista, Vann taatusti tietää mitä tekee. Ei ihme, että Kylmästä saaresta on lumouduttu. Kirjailijan aseistariisuva rehellisyys on rumuudessaan miltei kaunista.

Ihmeellinen romaani, kertakaikkiaan!


Hän tuijotti jäätelöannosta, puolikas banaani kummallakin puolella, vaikka hän ei ollutkaan tilannut Banana Splitiä, ja kolme erimakuista jäätelöä, joita oli ollut tarjolla jo viisikymmentä vuotta tai ylikin, neljä eri kastiketta ja kolme kirsikkaa päällä. Kolme kekoa, onnen resepti siinä missä mies, talo ja lapsetkin, ja niillä sitä piti itsensä täyttää, tai yrittää, vaikka oksettaisi.