maanantaina, lokakuuta 05, 2015

Saul Black; Tappamisen pitkä oppimäärä

The Killing Lessons 2015, suom. Elina Koskelin ja Like 2015, 445s.

Hänen kasvonsa - hän- suukapulassa. Hänen perheensä rakkaus - hänen äitinsä ja isänsä, Alisonin - tuhansien kilometrien päässä, ja hän täällä, nyt, tässä tilanteessa. Hän kuvitteli heidän näkevän hänet tällaisena. Hänen isänsä murtuisi, hänen äitinsä lempeät kasvot rumentuisivat murheesta, Alison käpertyisi vuoteelleen ja vaikeroisi kuin haavoittunut eläin. En näe heitä enää ikinä. En - 


En kyennyt, kaiken hypetyksen hullaannuttamana vastustamaan jälleen kerran yhtä jännäriä. Uutta nimeä roisoisessa ja epätasaisessa genressä, joka yleensä kietoo pikkusormensa ympärille, toisinaan joutuu tyytymään keskinkertaiseen. Saul Blackin Tappamisen pitkä oppimäärä (jotenkin tuo enkunkielinen The Killing Lessons miellytti nimenä enemmän) oli kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Tiedättehän tuon tunteen. Kun kaksi toisilleen tuntematonta kohtaavat, katseet juuttuvat kiinni toisiinsa, näkevät syvemmälle ja tarkemmin, kuin sopivaa olisi, eikä kumpikaan tahdo päästää irti. Ja sitten hetki on ohi - kuitenkin - matka jatkuu, mutta toisen silmiä ei unohda ikinä.

Juuri näin kävi minulle romaanin parissa, jonka takateksti flirttaillen varoitteli: "Älä lue tätä kirjaa. Yksikään lukija ei ansaitse tulla tällä tavalla pelotelluksi." - Linwood Barclay

Mutta minäpä koin ansainneeni juuri tätä. Kaiken arkisen tohinan keskellä, muuton jäljiltä vielä toipilaana sallin itselleni palasen jännärifriikin taivasta. Tappamisen pitkä oppimäärä kuulostaa nimenä uuvuttavalta, mutta se vie lukijansa täydellisesti toisiin sfääreihin. Mitä väliä on maksamattomilla laskuilla ja haisevilla tiskeillä kun voi paeta jonnekin aivan muualle.

Romaanin kaava ei erikoisuudellaan taivaita kaada. On sarjamurhaaja, sadisti sanan alkuperäisessä merkityksessä. On kadonneita kaunottaria, nuoria naisia tietysti, jotka löydetään myöhemmin raiskattuina ja kidutettuina sisällään hämmennystä aiheuttavia esineitä. Esineet ovatkin ainoa johtolanka, joka epätoivoisilla sanfranciscolaisilla poliisella on muistomerkkinä murhaajasta. Paha vain, että ruumiisiin tungetut tavarat eivät näytä muodostavan minkäänlaista kaavaa, vaan vaikuttavat ainoastaan summittaisilta keinoilta häpäistä ruumiit.

Epätoivoisin poliiseista on täydellisen uskottavaksi luotu päähenkilö Claudia. Jokaisen poliisin työssä tulee kuulemma tapaus, joka murtaa persoonan. Tapaus josta ei toivu ikinä. Tapaus, josta muodostuu pakkomielle. Claudialla tällainen on jo takanapäin, ja samalla rysäyksellä hän tappoi rakkautensa elämänsä mieheen. Nyt repaleinen nainen paahtaa eteenpäin keskittymällä täysillä työhönsä ja viinan kittaamiseen. Mutta muisto Nickistä, muisto rakkaudesta elää:


Kun he olivat olleet yhdessä, maailma oli paljastunut rumankauniiksi kauhuvitsiksi, jossa he molemmet elivät. Joskus sitä nauroi kuollakseen, joskus taas vaipui epätoivoon, mutta kun he olivat löytäneet toisensa, kumpaakaan ei tarvinnut enää tehdä yksin.


Saul Black kirjoittaa kuulemma jäljittelemättömällä tyylillä. No aivan ehdottomasti. Tarinan rajuuteen tuo oman leimansa päähenkilöiden inhimillisyys. Heidät tuodaan pienin keinoin lukijalle aivan tutuiksi. Claudiaa esimerkiksi ei voi olla rakastamatta. Ja itse kieli; vaikka kyseessä dekkari, romaani on kielensä puolesta kaunokirjallisuutta. Oikeasti. Black liikkuu henkilöidensä kalloissa ja ulosannista voi ainoastaan nauttia.

Rumien yksityiskohtien puolesta en uskalla teosta herkille lukijoille suositella, mutta jännäreiden ystävät, tämä on teille. Meille.


Keho astui kehiin kun sanoista ei ollut apua. Ihmisen kosketuksen typerä kaunopuheisuus. Se oli sekä kärsimyksen myöntämistä että kieltäytymistä antautumasta sille. Lihan ja veren nöyrä sakramentti sanoi: Vaikka ei olisi mitään sanottavaa, et ole yksin. Et ole yksin.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Lilli,  Tuijata, bleue, Savannilla, Jori


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Kiitos kommentistasi! ♥