Heidi Köngäs; Hertta

Otava 2015, 285s.

Olin aina odottanut jotain, kohtaamista, ihmistä, joka valvoo samaa kuuta, joka menee kokonaan minun lävitseni. Sitten hän tuli kohdalle, soitti itsensä minuun. Nauran yhä hänen seurassaan ääneen, en malta vain hymyillä. Hänellä on sellainen vaikutus minuun.


Voi Hertta, Hertta, sinä rohkea, jääräpäinen nainen. Sinä, jonka veri palaa intohimoa puolueelle, miehelle. Sinä kesyttämätön, sinä joka et ikinä luovuta. Et, vaikka virut vuosikausia vankilassa. rakastamasi kommunistinen aate alkaa näyttämään paratiisin sijasta helvetiltä, miehesi muuttuu yhä etäisemmäksi - ja Juri! Niin, poikasi Juri, jonka aikoinaan jätit lastenkotiin Neuvostoliitossa. Aikeena taistella aatteen vuoksi, vain puoli vuotta, vain puoli vuotta erossa... Puolesta vuodesta muodostuukin odotettua pidempi aika. Ja lopulta, jääkö sinulle muuta kuin savukkeesi?


Hengitän vain toisella keuhkolla ilman sinua. Puhalla kylmän aamun hengityshuurua suoraan silmiini ja varjele minut pahalta.
En koskaan sano sinulle, miltä minusta todella tuntuu. Sinun pitää tajuta se ilman sanoja.


Olen sidoksissa Heidi Köngäkseen. Hänen aiemmat teoksensa, ne kaikki olen lukenut hämmästellen kirjailijan taitoa kuvailla sitä rajua himoa, joka elää jokaisen henkilöhahmon sisällä. Meissä jokaisessa. Köngäksen kieli on niin pakahduttavan kaunista, että monet lauseet on luettava useaan otteeseen. Niiden on annettava painua sisimpään, niihin on voitava upota. Eikä Hertta suinkaan tee tähän poikkeusta. Kielellisesti, rakkaustarinansa puolesta, jossa nainen rakastuu peruuttamattomasti vähän nihkeään Yrjö Leinoon, romaani on punainen timantti,

Kun taas nämä poliittiset kuviot tässä... No, suoraan sanottuna ahmaisivat minusta liian suuren osan tarinasta. Kirjassa käydään läpi parin karikkoisia vaiheita muutosten Suomessa. Talvisodan aikana piilotellaan likaisina ja nälkäkuoleman partaalla, rauhan aikana molemmat pääsevät urallaan pitkälle.

Mutta miten käy rakkaudelle? Hertalle, jonka vahvuutta voi vain ihailla, mutta joka kuitenkin toteaa; "Haluaisin olla turvassa, joskus pieni ja heikko, silti rakastettu."

Hertta ei ole minulle aiheensa puolesta parasta Köngästä. Kuitenkin nautin vahvoista luonnekuvauksista ja tottakai, kuten jo hehkutin, itse kielestä.


Meidän rakkautemme on kuin jähmettynyt Anna Ahmatovan runo:

"Oi kuinka hän nautti tietäessään
kiihkeästi, pingoittuneesti,
että hän ei tarvitse minulta mitään,
etten minä voi kieltää häneltä mitään."


***

Lumiomenan Katja tuntuu olevan kanssani pitkälti samoilla linjoilla, kun taas Ompun mielestä kirja on tämän vuoden paras kotimainen romaani.