Katarina Wennstam; Kivisydän

Stenhjärtat 2012, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2016, 412s.

Punainen poikien pyörä, johon on kiinnitetty kulunut oranssi huomioliivi, lojuu kiviröykkiötä vasten. Siinä tiivistyvät ne monimutkaiset kysymykset, joita heillä on edessään. Turvallisuus ja epävarmuus rinnakkain. Lapsuus ja rikos, kaksi asiaa, joiden ei koskaan pitäisi kohdata. Mutta siltä ei nyt näytä.


Pieni, hento nainen. Karhumaisen kokoinen aviomies. Kaksi poikaa. Kuusikuukautinen tyttövauva, jota perhe nyt kiidättää sairaalaan. Gloria ei hengitä, Gloria makaa velttona äitinsä käsivarsilla. Ja vaikka perhe myöhemmin vannoo ja vakuuttaa etteivät tiedä, mitä heidän pienelle tyttärelleen tapahtui, vammat puhuvat omaa kieltään. Karua, rumaa, hirvittävää. Vauvaa on ravisteltu niin lujaa, että hänelle on muodostunut aivovamma.

Keskiluokkaa paremmalla seudulla asuvan perheen salaisuudet paljastuvat tässä jokaisen äidin sydämeen käyvässä trillerissä. Epäilyksen alaisia löytyy liiankin kanssa. Syyttävä silmä osoittaa tietysti vanhempiin, mutta myös isovanhemmat, isoveljet ja perheen lastenhoitaja ovat mahdollisia vauvankiduttajia.

Rikostarkastaja Charlotta Lugn ja oman avioliittonsa kanssa kipuileva oikeusavustaja Shirin Sund ryhtyvät selvittämään hengestään taistelvan Glorian kohtaloa. Molemmat henkilöt hönkivät naisellisuudessaan lukijan kasvoille. He ovat kokeneita ammattilaisia, mutta ennen kaikkea he ovat ihmisiä.


Niin se on - me olemme syntyneet kestämään. Jäämään henkiin. Emme elämään.

Kuten ruotsalaiselta mediapersoonalta, Katarina Wennstamilta odottaa saattoi, myös hänen uusimpansa, Kivisydän nostaa esiin mörön; ravistellun vauvan sydrooman. Wennstam ei pelkää puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin ja hän on aina heikkoimman puolella. Kuitenkaan kirja ei, aiheestaan huolimatta, sisällä pelkkää synkistelyä. Se myös viihdyttää, tyylillä. Ja juuri siksi minäkin, kuten takakannen Metro julistaa, rakastan kirjailijan teoksia!


Luoja tietää kuinka paljon on lapsia, joiden koettelemuksista emme koskaan saa tietää, hän huokaa mielessään. Kaikki ne, joita satutetaan, mutta ei niin pahasti että he joutuvat sairaalaan? Kuka heidät huomaa? Kuka heitä auttaa?