Kai Ekholm; Tähtisilmä

Atena 2016, 208s.

Valossa seuraamme muiden tarinoita. Pimeydessä syntyvät omat kertomuksemme.


Nythän on näin, että minä olen rakastunut Suomenlinnaan. Olen tainnut maininnut asiasta ennenkin. Atenan katalogia selatessani en voinut olla huomaamatta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan, Kai Ekholmin toista romaania, jonka ytimessä tämä taivaallisen kaunis merilinnoitus hohtaa.

Mutta nyt on käsillä jotain poikkeuksellista. Kustaanmiekan valleilla ei suinkaan vietetä leppoisaa picnikiä, ei siellä tehdään joukkoitsemurha. Äiti kahden lapsen kanssa. Isä, isoisä. He kaikki hyppäävät kuolemaan. Ei sittenkään. Heidät tapetaan.

Tämä vuonna 1995 tapahtunut tragedia nousee uudelleen pintaan, kun mielisairaalassa jo vuosia asunut puhekyvytön mies alkaa piirtää selittämättömiä näkyjä. Huikaisevilla piirtäjän lahjoilla siunattu Arno kuvaa kuollutta perhettä. Samaan aikaan eräs etsivätoimisto saa toimeksiannon selvittää, mitä lopulta tapahtui.


Ymmärtää, ei syyttää. Siinä oli heidän ja poliisin ero. Hän ja Kihara yrittivät ymmärtää, eivät syyttää.


Ja näin me tapaamme Kaljun ja Kiharan. Ekholmin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava -nimisen romaanin lukeneille kaksikko on jo tuttu, mutta me myöhäisheränneetkin pääsemme vaivatta menoon mukaan.

Kuten usein jännäreissä, myös Tähtisilmässä pääpaino lepää henkilökemioiden varassa. Itse henkilöissä. Jäin ihmettelemään miten pienin, nasevin keinoin kirjailija nämä kaksi tuo tykö. Molemmat ovat kertakaikkisen hurmaavia! Heidän elämänsä, heidän kipupisteensä vaativat lukijalta täyden huomion.


Kiharan mielestä elämä Suomessa oli rakkauteen pakottamista. Oli mahdotonta olla onnellinen ilman miestä. Ihan itsekseen. Miehillä oli taas pakonomainen tarve saada joku kukkakeppi vierelleen ja tietenkin kohtuullisesti seksiä. No oli hänelläkin tarpeensa.


Raju perhesurma ulottaa pitkät, veriset lonkeronsa 90-luvulta tähän päivään saakka. Laman piinaama Suomi, ihmisen järkyttävä ahneus epätavallisessa tilanteessa, nousevat kirjan keskeisiksi teemoiksi.

Tähtisilmä on, sanotaanko nyt sitten veijariromaani. Ekholm kirjoittaa silmät tuikkien, jäätävällä temmolla, malttaen kuitenkin pysähtyä pienten ihmisten kohtaloihin. Luin romaania tarkoituksellisen hitaasti. Halusin nauttia sen nokkelasta kielellisestä ilottelusta, lyhyen ytimekkäästä kerronnasta. Ja rivien välissä vaanivasta ydinräjähdyksestä...


Elämään tarvitaan aina jotakin. Kasvot ikkunassa, toinen ihminen, rakas. Minulla ei ole ketään, jolle sanoa "aarteeni".

***

Romaanista on blogannut ainakin Marja-Liisa ja Kirjavinkit.

Bloggaaja Suomenlinnassa