Jojo Moyes; Jos olisit tässä

After You 2015, suom. Heli Naski ja Gummerus 2016, 450s.

Okei, Will, sanoin hänelle äänettömästi. Jos tahdot väen väkisin tyrkätä minut täysin uuteen elämään, niin tämä on loistosuoritus.


Kerro minulle jotain hyvää. Ja minä kerron. Jojo Moyesin viime vuonna suomennettu hilpakan surullinen romaani saa nyt jatkoa! Lou Clarkin tarina ei päätykään violettien kansien sulkeutumisen jälkeen. Ei, vaikka hän on nyt yksin. Hän suree, hän kaipaa. Hän ei täytä lupaustaan kaikkein rakkaimmalle, edesmenneelle Willille elää elämäänsä täysillä.

Tämä herkullisen pinkeillä kansilla varustettu romaani (kuten huomaatte, olen hiukan pihkassa Moyesin teosten kansiin) ei ulkoisesta olemuksestaan huolimatta ole (pelkkää) sokerihattaraa. Suloisen höppänän Loun kasvutarina jatkuu kipeämpänä kuin koskaan.


Minäpä kerron millaista on elämä katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviytymään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.


Hänen elämänsä on jumittunut paikoilleen. Hän työskentelee pornahtavassa asussa lentokentän baarissa epämiellyttävän pomonsa alaisena. Willin perintörahoilla hankittu asunto Lontoossa tarjoaa vain yömajoituksen; kodilta se ei tunnu, koska siltä puuttuu sydän. Lou haahuilee mielenkipuisena, turrana päivästä toiseen saamatta kiinni elämänlangasta.

Ja sitten, tietysti, kaikki muuttuu. Tapahtuu asioita, paljon asioita, joita en tahdo lukijalle sen tarkemmin paljastaa. Kuten nokkelimmat arvaavatkin, edessä on, monien vaiheiden jälkeen myös se uusi rakkaus. Silti. Niin Loun, kuin lukijan takaraivoa painaa Will, Will, Will.


Kirjoitin aikoinani Kerro minulle jotain hyvää kirjasta näin: Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tälläkin kertaa Moyes onnistuu väistelemään lajityypilliset namikarikot. Toki Jos olisit tässä on täysin eri kirja kuin edeltäjänsä, jonka tasolle se ei minusta aivan ylety. Silti, lempeän ja surumielisen hömpän ystäville kirja on aivan omiaan.

Emmekö me kaikki tarvitse tällaista välillä?


Joskus minusta tuntui, että me kaikki kahlasimme surussa vastahakoisina myöntämään muille, kuinka syvälle olimme uponneet. Ajattelin ohimennen, mahtoiko Samin haluttomuus puhua vaimostaan olla samaa maata kuin oma pidättyväisyyteni. Kaipa me molemmat tiesimme, mitä tapahtuisi heti kun avaisimme rasian ja päästäisimme ilmoille edes häivän surustamme; se paisuisi pilveksi, joka tukahduttaisi kaikki yritykset puhua jostain muusta.


***

Romaanista on blogannut ainakin Krista.