Pauliina Vanhatalo; Keskivaikea vuosi

S&S 2016, 236s.

Lähdettyäni vastaanotolta idea masennuskirjasta uppoaa minuun nopeasti, ja sairauteni kulun raportoiminen alkaa vaikuttaa työltä, josta voin juuri ja juuri selvitä myös nykyisessä tilassani. Kahdenkymmenen vuoden fiktion kehittelemisen jälkeen on kai lupa kirjoittaa hetki omaksi terapiakseen?

Ja näin kirjailija Pauliina Vanhatalo myös tekee. Avoimesti, rehellisesti, rohkeudella. Rivien välistä kuultaa masennuksen ankeuden lisäksi lempeä hyväksyntä, hitaasti kasvaen, paisuen aina siihen pisteeseen saakka, jolloin suhde omaan itseen muuttuu. Arvostavaksi, sallivaksi. Mutta tie tähän on kaikkea muuta kuin kepeä. Vuosi on masennuksen vuosi. Aika, jolloin kirjailija pysähtyy katsomaan sairauttaan silmästä silmään.

Maaliskuun yhdestoista päivä 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin yksinkertaista se on. Näin karua. Näin totta.


Kirjailijan matka masennuksen ytimeen kantaa sisällään myös muita teemoja. Paljon jutellaan hänen työstään kirjailijana. Siitä luomisen tuskasta, jota voi tuntea vain herkkäsieluinen, luova ihminen. Minua puhuttelivat eniten kohdat, joissa Vanhatalo ottaa esiin introvertin luonteensa. Paineet hiljaisuutta, rauhaa, tilaa janoavana äitinä. Masentuneena äitinä.


Voiko sängystä käsin olla hyvä äiti? Pitääkö jaksaa seisoa? Täytyykö mennä keittiöön saakka? Onko pakko kyetä puhumaan? Riittääkö että rakastaa lapsiaan, jos ei jaksa tehdä heidän kanssaan mitään?


Keskivaikea vuosi on niitä teoksia, joita masennuksen kokeneet eivät halua jättää väliin. Kirjasta on hyvin vaikea selvitä ilman pysähtymistä, ilman katseen kääntämistä kohti omaa sisintään. Ainakin me masennuksen kokeneet, tai sen kourissa kroonisesti painiskelevat, saavat romaanista ihanan rinnallakulkijan, joka ei taatusti tuomitse. Ja kuten takakansikin toteaa, Keskivaikea vuosi on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, hankaluuksille ja haasteille, joita vain me mielenterveyspotilaat koemme, hymyillen.

Siinä missä Anja Snellmanin Antautuminen tarjosi ymmärtäjän erityisherkkyyteen, tekee Vanhatalo nyt saman masennukselle. Lämmin kiitokseni tästä kirjailijalle!


Väsymys peittää alleen kaikki muut mahdolliset tunteet, saan kosketuksen yksin siihen. Pinnan alla ehkä muhii, mutta minä koen ainoastaan että minua väsyttää, sietämättömästi, koko ajan. Raahaudun päivien läpi kuin ihminen joka ei ole saanut levätä vuosiin.