Anna-Leena Härkönen; Valomerkki

Otava 2017, 252s.

- Oletko sä koko ajan masentunut? Taina kysyy.
- En. Välillä mä olen ahdistunut.
- 'Ei elämää kuin peltoa voi ylittää'. Boris Pasternak.
- Riippuu pellosta.



Tämän(kin) teoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi. Kaiken lisäksi kirja kuuluu kategoriaan erittäin vaikeasti blogattavat. Ikisuosikkini Anna-Leena Härkösen uutukainen, Valomerkki, on romaani, joka olisi itse koettava. Siihen pitää mennä sisään avoimin mielin, vähän kuin kuokkimaan kirjailijan aivoihin. Antauduttava tekstille. Elettävä mukana, vaikka teemana onkin elämänhalun totaalinen katoaminen.

Tämä on niin nähty. Entä jos se pieni liekki, joka kannattelee meitä rajan tällä puolen, yhtäkkiä sammuukin? Kuten käy viisikymppiselle kirjailijalle, Anitalle. Uusi romaani olisi aloitettava, mutta sen myötä mentävä, taas, sisälle masennukseen. Pelottaa. Ja kun Anita räjäyttää potin syntymäpäiväjuhlillaan kysymällä kuka hänen ystävistään mahdollisesti auttaisi naista itsemurhassa, ei lukija tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Hyvin pitkälti, kiitos napakoiden dialogien, Valomerkki naurattaa. Toisaalta, jokainen meistä masennuksen kokeneista, tai sen syövereissä elävistä, saamme Anitasta vertaistukea.



Rakastan maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Tiedän, että olen etuoikeutettu, kun voin mennä peiton alle keskellä päivää. Onnentyttö. Valittu. Vapaa. Tai syrjäytynyt. Ikkunan alla kohisee maailma, eikä minun tarvitse osallistua siihen.



Härkösen uusinta on markkinoitu "ei tosikoille", ja tämä on täysin ymmärrettävää. Nyt mennään asioiden, koko olemassaolon ytimeen sellaisella räminällä, että teksti saattaa paikoin herkkänahkaisimpia lukijoita loukata. Mutta minusta kirjailijan rohkeaa rehellisyyttä voi vain arvostaa. Miksei elämänpelosta, kuolemantoiveista saisi ääneen puhua? Kirjoittamattomat säännöt rikkoutukoot, varsinkin, kun ne rikotaan näin valovoimaisella tyylillä!


Valomerkki loistaa kirjakesässä erityislaatuisuudellaan. Se muistuttaa monin paikoin kirjailijan vanhempaa romaania, Heikosti positiivinen (jonka olen lukenut useaan otteeseen), ja silti tämä on Anitan tarina. Mitä kirjailijalle lopulta tapahtuu? Onko pakko jaksaa, jos ei kuitenkaan jaksa?


Kuten sanottu, teos on itse koettava.



- Mä oon nykyään oppinu elämään ahdistusten kanssa, Outi sanoo ja tuijottaa kihisevää juomaansa. - Ne on vähän niin ku kämppiksiä, jotka syö välillä sun juustot ja jugurtit jääkaapista. Ärsyttää, mutta ei sen takia viitti lähteä hyvästä kämpästä minnekään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Susa ja Mari A.