Kjell Askildsen; Saari

Yksinäisen saaren idyllissä viettää kesää neljä näennäisen tavallista henkilöä: pariskunta, heidän tyttärensä ja saarelta mökin vuokrannut kirjailija. Henkilöiden välille syntyy mustasukkaisuusdraama, jossa tunteet kulkevat ristiin. Mies on mustasukkainen vaimolleen, isä tyttärelle, tytär äidille, kirjailija miehelle. Kuvatessaan mustasukkaisuutta ja sen kehittymistä Askildsen kiteyttää jotain hyvin olennaista ihmisenä olemisesta.

Saari on eräänlainen kamarinäytelmä, jossa kerronta vyöryy eteenpäin dynaamisesti mutta viileän hätäilemättä. Perheen sisäisten suhteiden, seksuaalisuuden ja sukupolvien välisten ristiriitojen kirurgisen tarkka kuvaaminen tuo väistämättä mieleen Ingmar Bergmanin elokuvien maailman, sivistyksen kuorrutuksen alle jäävän brutaalin raakuuden. Ihmisten välisissä suhteissa on läsnä huutava yksinäisyys.

***

Joopa. Lainasin tämän kirjan syystä, että kuvittelin sen muistuttavan loistavaa Self help -teosta, jota on myös luonnehdittu "kamarinäytelmäksi".

Askildsenin kirjassa on kaikki draaman ainekset, mutta toteutus ei minuun iskenyt. Teoksen kerronta on aneemisen pelkistettyä, kuivalla tavalla outoa. En ole lukenut pienoisromaaneja juurikaan, joten vierastin sitä, ettei kirjassa kerrottu juuri ollenkaan henkilöiden menneisyydestä ja vaikkapa siitä, miksi perhe alunperin päätyi karulle saarelle muuttamaan. Teoksen Krafft on niljakkuudessaan ainoa, jonka elämää vähän tarkemmin valotetaan.

No, hyvä puoli kirjassa oli se, että sen luki n. tunnissa, joten ei ainakaan tarvitse tuskailla hukkaan heitettyä lukuaikaa.