Gaute Heivoll; Etten palaisi tuhkaksi

Kenet me näemme kun näemme itsemme?

Romaanin kertoja on Gaute Heivoll -niminen mies, kirjailija, joka palaa kotiseudulleen tutkimaan synnyinvuotensa outoja tapahtumia. Vuoden 1978 alkukesällä etelänorjalaista kylää terrorisoi tuhopolttojen sarja: kahdeksan taloa paloi maan tasalle. Syyllinen löytyi lopulta lähempää kuin kukaan uskalsi odottaa.

Menneisyyteen uppoutuminen sysää kirjailijan vastatusten myös oman kasvuhistoriansa kanssa. Oli kaksi kunnollista poikaa, tottuneita tekemään mitä heiltä odotettiin. Yhdestä tuli kirjailija, toisesta tuhopolttaja. Miksi?

Autofiktiivinen romaani sai ilmestymisvuonnaan Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin. Etten palaisi tuhkaksi on monikerroksinen kuvaus aikuiseksi kasvamisen ja identiteetin muotoutumisen asetelmista sekä monista kasvoista, joita rakkaudella on. Taiturimaisin vedoin Heivoll piirtää esiin valoisan kesäyön ja henkilöiden mielenliikkeet. Samalla tulipalokesän tapahtumista kutoutuu tiheä jännitystarina.

***

Yhdessäkään lukemassani kirjaa koskevassa arviossa ei ole romskusta pahaa sanaa sanottu. Enpä sano minäkään.

Plussat: Siis uskomattoman kaunis, herkkä ja puhutteleva romaanihan tämä oli. En käy tässä enempää ylistyssanoja suoltamaan, koska kirjaa on hehkutettu jo valmiiksi niin paljon. Mahtavia arvioita ovat blogit pullollaan! Minulle tuli kerronnasta mieleen Henning Mankellin jotenkin samantyyppinen rauhallinen tarinointi, tosin Heivollin teksti oli vielä runollisempaa ja monipuolisempaa, kuin Mankellilla. Surumielinen tunnelma on käsinkosketeltavaa molemmilla herroilla, molempien teoksissa on myös tarkkanäköistä viisautta niin ihmisen psyykkeestä kuin elämästä yleensä.

Miinukset: Anteeksi nyt kovasti, mutta välillä koin kirjan tylsäksi. Vaikkapa ne hirven paloittelukohdat. Mikä niissä oli pointti? Varmasti jotain hyvin oivaltavaa ja syvällistä, mutta olen ollut viime aikoina sen verran väsynyt, etten päässyt aivan siihen tunnelmaan, jonka teos olisi nautittavuutensa puolesta kaivannut.