maanantaina, maaliskuuta 25, 2013

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri


The Silver Dark Sea 2012, suom. Johanna Joskitt-Pöyry, Like Kustannus Oy 2013, 443s.

Oletko kuullut Kalamiehestä?
Mistä?
Täällä kerrotaan sellaista tarinaa. Se on vanha taru – ikivanha. Kalamies on ihminen, jolla on pyrstö, ja hän elää meressä. Hän kasvattaa jalat ja astuu maalle, kun häntä tarvitaan.

Tuijotan ruutua lähes epätoivoisena. Tunnen olevani mahdottoman edessä. Miten kuvailisin teille juuri lukemaani kirjaa? Miten kertoisin tarinasta, joka on kuin kaikkien Tarinoiden Äiti? Mitkään sanat eivät tunnu riittävän. Mikään näppäimistä irti lähtevä ei tee oikeutta Susan Fletcherin neljännelle kirjalle, juuri julkaistulle Tummanhopeiselle merelle. Sillä en ole itsekään vielä kunnolla palannut. Olen jäänyt harhailemaan Parla-saaren rannikolle, käsissä vedenrajasta kerättyjä simpukan kuoria ja sulkia. Pää täynnä juuri kuulemiani tarinoita. Tähyilen merelle, joka voisi olla ruskea, harmaa, sininen, kuohuva, tyyni, myrskyisä, mutta joka juuri nyt velloo vaahtoisena silmieni edessä. Etsin katseellani aalloista lempeitä miehen kasvoja taikka hopeisena välähtävää pyrstöä. Ja eikös tuolla... Kalamies?

Sana saavuttaa aikanaan meistä jokaisen. Se koputtaa oviimme, ja me kaikki toistelemme sitä. Jopa minä puhun Kalamiehestä – mutta en vielä.

Independent On Sundayn kommentti löytyy kirjan takakannesta ja se menee näin; "Fletcherin väkevä romaani säilyy mielessä vielä kauan sen jälkeenkin, kun kirja on luettu." Tämän voisi ottaa varoituksena. Romaanin lukeneet kanssabloggaajat, jotka linkitän postauksen päätteeksi, ovat samoilla linjoilla. Hekin ovat rakastuneet tähän teokseen. Jäänet Parlan vangeiksi. Miettivät kirjan aloittamista heti perään uudelleen. Minä myös. Jo Meriharakoita lukiessa ymmärsin, ettei Fletcherin kirjoja lueta – ne eletään. Tarinat hiipivät kohti lempeän hitaasti mutta määrätietoisesti. Fletcher ei hoppuile, vaan rakentaa juonta pakahduttavan taitavasti kohti tuoden. Ja jossain vaiheessa sitä huomaa elävänsä päähenkilöiden nahkoissa saarella, jossa kasvaa vain vähän puita, mutta sitäkin enemmän siellä laiduntaa lampaita.

He lukivat siitä iltasatuja. Sen lehtiä käänneltiin hyvin hitaasti, ja niiden rahina kuulosti siltä kuin joku sanoisi Shh, ei hätää... Tarinoita tarinoiden perään.

Parlassa on aina kerrottu satuja. Karuihin oloihin tottuneet saarelaiset vaalivat näitä kuin arvokkaita helmiä. Kaikkein järisyttävin on kuitenkin taru mystisestä Kalamiehestä. Kalamiehestä, joka muuttuu yhden kuunkierron ajaksi ihmiseksi. Lempeä kasvoinen, parrakas mies tuo mukanaan Toivon. Ja pohjoisesta puhaltava tuuli on tunnetusti muutosten tuuli...

Muutosta ja lohtua elämäänsä kaipaa jokainen parlalainen. Neljä vuotta sitten kun tapahtui  traaginen onnettomuus, jossa saarelaisten rakastama Tom, perheensä kuopus katosi.

Tom. Joka tunsi kaikki rannat. Hän tunsi jokaisen luolan, jokaisen kallioniemen. Tom oli läpikotaisin parlalainen, ja hän tunsi talojen historian ja hautakiviin piirretyt nimet, hän tiesi miten lunnit lentävät, miten hietamadot houkutellaan esiin, miten säätä voi ennustaa pilvistä tai lampaiden asennosta, miten sinisimpukat keitetään valkosipulissa ja valkoviinissä. Hänen päänsä tulvi tarinoita – rakkaudesta ja menetyksestä, vanhasta sikatilasta. Maggie kuunteli haltioituneena.

Tom jätti jälkensä parlalaisiin, jotka kipuilevat kukin omien haavojensa kanssa. Suurimman surun koki kuitenkin Emmeline-äiti. Ja tietysti Maggie, vasta vihitty vaimo.

Hänelle sanottiin aina, että aika parantaa haavat. Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat: Anna ajan kulua... Mutta aika ei paranna mitään. Ajan kuluessa vain väsyy - valtava, sanoinkuvaamaton väsymys valtaa mielen.

Kalamiehen myötä saarelaiset ovat nyt saamassa elämäänsä uutta ajateltavaa. Sillä toivoa todella tarvitaan. Anteeksiantoa. Valoa. Rakkautta. Kaikki eivät muistinsa menettäneen miehen motiiveiden puhtauteen usko, mutta hekin kaipaavat.

Fletcherin teos on pakahduttavan kaunis. Se vaatii lukijan huomion täysin, mutta se myös antaa. Ikivanhat tarinat pakottavat meidät katsomaan jotenkin toisin myös omaa arkea. Näkemään suloisuutta siellä, mihin se ennen on kätkeytynyt. Kuitenkaan kirja ei sorru imelyyteen, vaan käsittelee realistisesti vaikeita asioita. Suurimpana teemanaan suru ja siitä toipuminen.

Juonesta voisin kirjoittaa vaikka esseen, mutta nyt päästän teidät tekemään valintanne. Tahdotteko tekin Parlaan? Kulkekaa Susan, Katrin , Saran  ja Elma Ilonan viitoittamaa tietä, avatkaa korvanne tarinalle Kalamiehestä. Takaan, että se kannattaa.


Sinä iltana tulin tulokseen, että teot, jotka tehdään rakkaudesta toisiin eläjiin, ovat parhaita tekoja. Ne tekevät maailmasta jäämisen arvoisen paikan.
Halusin vain olla onnellinen. Ja muidenkin olevan.



24 kommenttia:

  1. Oi että <3 Todellakin, Fletcherin kirjoja ei lueta vaan ne eletään, hienosti todettu!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskomattoman upea kirja. Juuri luin loppuun. Ei olisi malttanut välillä keskeyttääkään. Nyt on saatava lisää hänen kirjojaan, voi todella kuin elää kirjassa.

      Poista
    2. Feel U :) Nämä ovat aivan omaa luokkaansa <3

      Poista
  2. Susa, kiitos sanoistasi! Mä olin oikeasti paineessa tämän postauksen kanssa... Nyt on sellainen fiilis, ettei oikein mikään muu maistuisi. Jotain negatiivista sanoakseni; Tummanhopeinen meri aiheuttaa taatusti lukujumin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, minä luin viime vuonna Fletcherin Noidan ripin, ja rakastuin siihen niin että lukujumi kesti puoli vuotta :D

      Poista
  3. Minunkin on pkko yhtyä tuohon sanontaasi, että Fletcherin kirjoja ei lueta vaan eletään!
    Tämä oli alkukielellä luettunakin aivan lumoava, ehkä jopa kielellisesti huikeampi kuin suomennos, joka sekin lukemieni näytteiden persteella on erittäin onnistunut. Tosin vaikea sanoa, ennen kuin luen suomennoksen kokonaan (minkä kyllä varmasti jossain vaiheessa teenkin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi niin, sinäkin olet tämän lukenut! Lisäsin linkkisi :) Uskon, että alkukieli on vielä upeampaa, mutta aika ansiokas on ollut tämä Johanna Joskitt-Pöyrykin käännöstyössään. Tarina on aivan täydellinen kaikilta osin <3 Nyt sulla on syytä palata suomeksikin Parlaan!

      Poista
  4. Ihana arvio, Annika, kiitos tästä postauksesta.<33333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aili-mummo, kiitos! Ota tämä jos vastaan osuu! ♥ ♥ ♥

      Poista
  5. Voi että!! Voi että voi että!!! <3 Täällä kolmas komppaaja, tätä kirjaa ei totisesti lueta, se todellakin eletään.

    Ihanasti (!) kirjoitit, Annika! <3 Juuri kun olen saanut aloiteltua kirjaa, joka on aivan täysin erilainen kuin Tummanhopeinen meri, ja joka tuntuu kaikin puolin haalealta ja vaisulta (mutta jota kuitenkin kykenen nyt lukemaan ilman jumia), tempauduinkin arviosi myötä taas Parlaan, ja veri vetää minua taas Tummanhopeisen meren äärelle... :) Ja tuo Elma Ilonan puolen vuoden lukujumi alkoi ihan hirvittää, minullakin kun on Noidan rippi lukematta, ja tiedän jo nyt että tulen rakastamaan kirjaa... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, olet onnekas kun sinulla vielä Noidan rippi lukematta! Tulet taatusti teosta rakastamaan, I promise ♥

      Sydäntä riipii mutta nyt on pakko varovasti Parlasta irrottautua... Muuten olen Elma Ilonan kaltaisessa lukujumissa sen puoli vuotta :) Tiedän kuitenkin, että tulen vielä palaamaan Tummanhopeisen meren pärskeisiin - vaikka kuinka monta kertaa. Nyt ei auta kuin hyväksyä muiden kirjojen keskinkertaisuus, oih.

      Niin ja kiitos sanoistasi, tästä oli vaikea kirjoittaa. ♥

      Poista
  6. Ihana huomata, miten moni - kuten sinä - on tähän kirjaan ihastunut. Minulla kirja on vielä aavistuksen kesken. Pidän paljon, mutta en ole ihan varauksetta rakastunut. Mutta hienompi tämä minulle on kuin Noidan rippi.

    Väkevästi kirjotit! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitos sinulle ♥

      Loppuratkaisu saattaa vielä kruunata kaiken, tiedä, vaikka sinäkin rakastuisit :) Jotenkin tässä kirjassa oli kaikki niin kohdallaan. Sopiva määrä sellaista, mitä kirjoilta haen. Mutta ikävän mokoma jätti...

      Poista
  7. Voi ihanaa ihanaa!! Uutta Fletcheriä! Minä niin rakastan rakastan! Olen ihan täpinöissäni odotellessani tämän käsiini saamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Roz, nauti!! Sulla on vielä koko ihanuus edessä ♥

      Poista
  8. Ihanasti kirjoitit tästä! Ja lukujumin tämä kyllä aiheuttaa! Väkisin täällä olen yrittänyt lukea muuta... yksi kirja meni hyvin alas, mutta se ei ollutkaan romaani. Tekisi niin mieleni palata tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, Parlaan on palattava! Kiitos ♥

      Aloitin eilen puoliväkisin yhden teoksen ja vaikkei näistä kahdesta voi puhua edes samana päivänä, pääsin kuitenkin kiinni tekstiin. Silti, kuten kommentoin Katjalle, ikävä jäi.

      Poista
  9. Ihanaa, että tästä on pidetty näin paljon! Pieni Fletcher -epäilykseni alkaa haihtua.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anni, syytäkin on epäilyksen haihtua :)

      Poista
  10. Haastoin sinut muuten blogissani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäys edelliseen; itsekin vierastan liian hienoa kieltä mutta Fletcherin teksti on kauneudessaan jotenkin realistista. ei ollenkaan tylsää, kuten ehkä voisi kuvitella :)

      Anni, kiitos sinulle, ihana! ♥

      Poista
  11. Tänään juuri hengailin kaupoissa ja jäi kaksi Fletcheriä käteen, Meriharakat (siulla on muuten lipsahtanut epähuomiossa varmaankin lapsus sen käännösnimeksi, joka se on oikeasti Oystercatchers) ja Eve Green (en tiedä suomenkielistä nimeä). Molemmat vaikuttavat kiintoisilta. Kokeilen niillä ensin ja jos tykkään, niin sitten ehdottomasti tämäkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, hyvä kun korjasit! Meriharakoiden painos oli kummallinen, siitä ei löytynyt ollenkaan alkuperäistä nimeä ja nappasin sen kummempia miettimättä näemmä aivan väärän nimen postauksen :D

      Kannattaa aloittaa Oyestercatchersista, Eve Green (suom. Irlantilainen tyttö) on jakanut aikalailla mielipiteitä. Kaikki taas tuntuvat hullaantuneen Meriharakoihin. Itse en ole Eveä lukenut, ainakaan vielä.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥