Taina Latvala; Välimatka

Taina Latvala ja Wsoy 2012, 251s.

Minulla on ollut lapsesta lähtien vastuullinen tehtävä. Minun on täytynyt pitää äiti iloisena.

Päätin hypätä, näin takatalven ratoksi, eteläpohjalaisen äidin ja tyttären kyytiin, matkustaa heidän siivellään Teneriffan aurinkoon. Ja hyvää teki matka, kiitos kysymästä! Viihdyin, rusketuin, sekä liikutuin tarinasta, joka tällä pikku perheellä oli kerrottavanaan.

"Koko päivän saa olla kauhias jännitykses, kun sä et ittestäs mitään ilimoota.
"Ei mua tartte murehtia, mä oon kakskytseitsemän."
"Kakskytkuus sä oot".

On tapahtunut tragedia, joka on sitonut umpisolmulla yhteen äidin ja tyttären. Toinen tytär,  Elli on uskaltautunut irrottautua äidin otteesta ja hankkia itselleen oman perheen. Mutta sisar ei osaa päästää irti äidistä eikä äiti - varsinkaan - tyttärestä. Perheen isä näet on kadonnut vuosia sitten. Jäljettömiin. Kuollut? Karannut? Pienessä eteläpohjalaisessa kylässä ihmisillä ei ole kylähullun seurailun lisäksi muuta rattoa kuin juorut. Ja voitte olla varmoja, että Jaakon katoamisen syitä on vatvottu hartaasti ja pitkään. Äiti on päättänyt kuitenkin jäädä, hän on karaistunut seläntakana puhumiseen ja kaipuuseen. Silti mielessä pyörii jatkuvasti: mitä ihmisetkin ajattelisi...

Äiti laittaa lapaseni lepäämään patteria vasten. Hän on tehnyt niin siitä saakka, kun minulla on ollut sormet.

Nyt äiti täyttää 60-vuotta. Äiti, joka ei enää tummenna kulmiaan eikä rajaa huuliaan, on jo luovuttanut. Sisaret ostavat hänelle lahjaksi ulkomaanmatkan, mutta mamma ei ole ollenkaan ajatuksesta innostunut. Niinpä minä-kertojana toimivan tyttären on lähdettävä mukaan reissuun. Matkalle, jonka aikana salaisuudet paljastuvat ja pitkään jatkunut vaikeneminen saa viimein äänen.

Teneriffalla tapaamme myös ranteeseensa sydämen tatuoineen komistuksen, Antonion, jonka myötä tytär pääsee maistamaan lomaromanssin hedelmää. Äidin kauhuksi.

"Enkö mä ole sanonu sulle ettei pirä antaa helemiä sioolle."
"Ei Antonio mikään sika oo. Se on kiltti."
"Nehän ne justihin on kaikista pahimpia. Ja kiltiltähän ne siakki näyttää."

Koko ajan ja jatkuvasti tyttären näköpiirissä, tai omassatunnossa hengittää migreenistä kärsivä, lapsellisen takertuva äiti, sekä mystisesti kadonnut isä.

Nyt on taas huokaistava ihastuksesta. Vau, kuinka Latvala kirjoittaa! Ilman kanssabloggaajia tämäkin, varsin arkiselta tuntuva äidin ja tyttären lomamatkakirja, olisi saattanut jäädä osaltani lukematta. Kiinnostuksen romaania kohtaan herättivät kuitenkin mm. näiden bloggaajien arviot Katja Mari A Erja Hanna

Välimatka ei ole samalla tavalla kirjallisuuden ilotulitusta, kuten vaikka viimeksi lukemani Meriharakat, joka oli niin vahva, että suorastaan hirvitti miten mikään kirja voisi lukumuistoa häivyttää uudella tarinalla. Mutta kuten sanottu, pääsin tästä huolimatta mainiosti äidin ja tyttären nahkoihin. Koska tarttumapintaa kirjasta voi löytää jokainen, joka on jonkun tytär. Syyllisyyden, kaipauksen, hämmennyksen, takertuvuuden värittämä tarina nosti pintaan surun. Ja saman aikaisesti Välimatka onnistui ilahduttamaan tuoreilla oivalluksillaan, sujuvalla kielellään ja naurun pyrskähdyksiä aiheuttavalla huumorillaan.