Sarah Lotz; Kolme

The Three2014, suom. J. Pekka Mäkelä ja Karisto Oy 2014, 494s.

CCN-kanavan ja Time-lehden yhdessä teettämässä äskettäisessä kyselyssä hukeat 69 prosenttia uskoi, että Mustan torstain tapahtumat saattavat olla merkki maailmanlopun lähestymisestä.

"Musta torstai" on päivä, jolloin neljä matkustajakonetta putoaa kohtalokkain seurauksin ympäri maapalloa. Kaikki tämä yhden tunnin aikana. Yksi Floriaan, yksi Japaniin, yksi Etelä-Afrikkaan ja vielä yksi Portugaliin. Koko maailma pidättää henkeään. Lentoliikenne suljetaan toistaiseksi. Uhreja monia satoja, joka koneessa. Mutta. Jokaisesta kolmesta koneestä jää henkiin yksi lapsi. Mitä tällainen voi tarkoittaa?

Siitä alkaa valtava salaliittoterioiden vyöry. Perustetaan erilaisia lahkoja, joiden mielestä Ilmestyskirjan tapahtumat ovat nyt näiden lasten muodossa alkaneet. Toiset epäilevät, että asialla häärivät ufot. Niin tai näin, suuri osa väestöstä saadaan lietsotuksi hysteeriseen tilaan, ihmiset kun ovat sitä mieltä, etteivät lapset ole sitä, mitä päällepäin näyttävät.

Teoria ei ole täysin tuulesta temmattu. Sukulaiset, joiden hoitoon vanhempansa menettäneet lapset sijoitetaan, saavat huomata pikkuisissaan monenlaisia muutoksia. Huojennus ja valtava ilo siitä, että juuri he saavat olla selviytyneiden omaisia, juuri he saivat rakkaansa takaisin, vaihtuu epäluuloihin. Eikä media jätä näitä perheitä rauhaan.

Mutta koska pudonneita koneita oli neljä, mahtaako jostain löytyä vielä yksi lapsi? Ja jos löytyisi, mitä merkitystä hänellä olisi maailmanlaajuista hysteriaa ajatellen? Joko loppu on todella täällä? Maailmanloppu.

Sarah Lotzin teos on jo ulkoiselta olemukseltaan hieno. Kun sain sen käsiini, olin varma, että nyt lähennellään jotain samanlaista fantastisuutta, pottia, jonka Marisha Pessl räjäytti viime kesänä Yönäytöksellään. Kirjojen rakenteissa on paljon samaa. Tässä ei mennä tavallisella kerronnalla, tämä on koottu silminnäkijöiden lausunnoista, nettikirjoituksista, bloggauksista, lehti-tiedotteista. Virkistävän erilainen koostumus siis.

Kolme on kirja, johon kuvittelin päätä pahkaa rakastuvani. Mutta mutta. Vaikka teosta ei sen aloittamisen jälkeen todellakaan voinut laskea käsistään, koin pienoista pettymystä. Ei yltänyt tämä Yönäytöksen tasolle, ei. Kirjan kikkailu koitui jossain määrin sen kohtaloksi. Mietinkin, että tarina olisi saattanut olla huomattavasti pelottavampi perinteisellä kerronnalla. Jännitystä jäin kaipaamaan lisää, lisää tarinointia noista lapsukaisista, jotka onnistuivat välillä nostamaan niskakarvani pystyyn.

Suositeltavaa lukemista kuitenkin koukuttavuutensa puolesta.


Jos tapaan metsässä jonkun, jonka ajattelen olevan itsemurha-aikeissa, pyydän häntä ajattelemaan millaista tuskaa hän tuottaa jälkeenjääville perheenjäsenilleen ja muistutan, että aina on toivoa. Osoitan metsän kasvualustana toimivaa vulkaanista kalliota ja kerron, että jos kerran puut kykenevät kasvamaan niin kovalla ja armottomalla pinnalla, niin jokainen voi rakentaa elämänsä uusiksi kaikkien mahdollisten vaikeuksien päälle.

***

Kirjan ovat lukeneet myös

Annami
Notkopeikko