Niina Hakalahti: Sydänystävä

Karisto 2014, 224s.

Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina, Leevin ja Eetun äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me, saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.

Nythän on niin, että olen lukenut useimmat Niina Hakalahden teokset. Hän kirjoittaa ihanan vaivattomasti, arkisen kiehtovasti aiheista, joihin suomalaisen naisen on mahdotonta olla samaistumatta. Ilahdutti siis törmätä kirjailijan uutuusteokseen.

Sydänystävässä pureudumme, kuten nimi lupaa, ystävyyden ytimeen.

On Minna ja on Kaisa, on ystävyys, jota on jatkunut läpi naisten koko elämän. Molemmat toimivat opettajina, molemmilla on kaksi lasta, nyt jo teinipoikia, jotka tuovat mukanaan omat haasteensa.

              Muistin äkkiä, miten outoa oli ennen Leeviä, kun naiset puhuivat, että olivat olleet puistossa.
Vasta kun Leevi oli vuoden, ymmärsin, että puisto-elämä tuli äitiydessä kaupan päälle, ei sitä kysytty.
              Ja näytti tulevan muutakin.

Mutta haastavinta Minnan elämässä ei ole Leevi, työpaikka, ei edes urheiluhullu, ihan hivenen nössykkä mies. Haastavimmiksi kaikista osoittautuu ystävyys, joka saa aina vain kierompia käänteitä.

Onko Kaisa ollut aina noin hallitseva? Onko Minna ollut aina noin sokea? Kuin hallitsija, mielivaltaisesti Kaisa tekee siirtoja ystävänsä elämässä. Mikä häntä oikein vaivaa? Tapahtumat lähtevät liikkeelle onnettomuudesta, joka tapahtuu perheiden yhteisellä laskettelulomalla. Vaikka hälytyskellot kilkattavat Minnan mielessä, hän suostuu vielä onnettomuuden jälkeenkin Kaisan unelmalta kuulostavaan ehdotukseen: ostetaan yhdessä paritalo!

Ja sen perheet tekevät, kohtalokkain seurauksin, tietysti.

Sydänystävässä riittää arjen komiikkaa, mutta sivujen lisääntyessä kirja saa yhä trillerimäisempiä piirteitä. Lukija huokailee Minnan selkärangattomuudelle ja näkee punaista Kaisan kohdalla. Kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä tarttua oman elämänsä ohjaksiin.

Kuten sanottu, Hakalahden teksti on vaivatonta. Vaikka Sydänystävä ehkä edustaakin minulle osastoa välipala, se on sellaisenaan ravitseva ja lukunälän täydellisesti tyydyttävä.


Tunsin olevani kuin uunissa kypsyvä ruoka. Ruokaa tunnusteltiin haarukalla: ei vielä ihan kypsää. Mutta ehkä jo seuraava haarukan pistos, ja kaikki olisi täysin kypsää, valmista otettavaksi uunistaja heitettäväksi polttavana iholle.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Krista
Ulla