Kooste - kesäkuvia ja kirjoja

Lapsi on terve kun se leikkii

Ystävät hyvät! Syksyihmiselle tämä meneillään oleva ajanjakso on mieluisinta aikaa. Pimeät lämpimät illat, ilmassa kiitävät lehtikukat, tuuli joka riipii hiuksia. 

Mutta palatkaamme vielä menneeseen. Kesä sujui niin kirjojen parissa, kuin myös uusia maisemia tutkaillen. Pitkien kuivien vuosien jälkeen minulla on ilo ja kunnia asua jälleen merenrantakaupungissa. 

Ihana Suomenlinna

Kirjoja on tullut luettua niin tiiviiseen tahtiin, miltei samaan kuin blogini alkuaikoina, etten ole ehtinyt kaikkia blogata. Kuitenkin, ihan periaatteesta tahdon naputella talteen niitä teosparkoja, jotka eivät ole tänne vielä ennättäneet. Vika ei ole romaaneissa vaan bloggaajan rajallisessa koneella hengailuajassa.

Lintsillä Kotkotissa

Ja kuten huomaatte, tässä samalla jaan pieniä maistiaisia kuluneesta kesästä kuvien muodossa. Turhan kuumaa oli tämän lukutoukan mielestä, mutta sen suuremmalla syyllä voin nyt vajota syksyn ruskaiseen syleilyyn, sytyttää kynttilöitä ja hautautua kirjoineni sohvan kulmaan.

Hypätäkö vaiko eikö...

Osa luetuista ehti jo palautua kirjastoon, mutta ainakin nämä ovat kesäiltojani sulostuttaneet:

Elizabeth Hand, Pimeää kohti (Available Dark 2012, suom. Juha Ahokas ja Like 2012, 238s.)

Eliel Saarisen suunnitteleman rautatieaseman julkisivua vartoivat uhkaavat patsashahmot näyttivät siltä, että voisivat sekoittaa ensimmäistä kertaa happoa napanneen pään.

Täysin neverheard-kirjailija, jonka esikoisteos lähti kirjastosta matkaan dekkarinnälkääni tyydyttämään. Kirja onkin melko omintakeinen, jopa brutaali. Se on tarina Cassandra Nearysta, raivokkaan itsetuhoisesta naisesta. Entisestä valokuvaajalupauksesta, nykyisestä narkkarista. Neary lähtee huumehuuruiselle matkalle New Yorkista Helsinkiin, tarkoituksena tavata shokeeraavia valokuvia ottanut suomalaiskuvaaja.

Valokuvaus on taidetta, joka antaa oikeutuksen julmuksille. Sotakuvaus, pornografia, memento mori -kuvat, räpylänjäljet rannalla, jossa viimeinen siivetön ruokki kuoli. Kukaan meistä ei ollut syytön.

Kirja johdattelee lukijan valokuvauksen ihmeistä blackmetallin kautta aina muinaisiin kultteihin. Toimiva paketti, todella. Synkeä ja tyly kuin sylkäisy päin naamaa. Voiko tästä nyt sanoa edes pitävänsä?

Sofi Oksanen, Baby Jane (WSOY 2011, 220s. pokkariversio)

Niissä päivissä oli lopun makua, vaikken sitä silloin tajunnutkaan.
I've had enough.

Sofin Baby Janen luin toiseen otteeseen ihan siitä ilosta, että kirjan tulin omiin kokoelmiini hankkineeksi. Romaani onkin yksi parhaista rakkaustarinoista ikinä, ja tämän havainnon tein vasta toisella lukukerralla. Surullinen, riipivä, epätoivoinen. Hajuveden tuoksuinen, pitsillä verhoiltu, hivenen porno matka masennuksen ja paniikkihäiriön ytimeen. Tyttörakkautta niin aidosti kerrottuna, että jopa normi heterolukija koki ihastumisen päähenkilön rakkaudenkohteeseen, Pikiin.

Pikin elämä maistuu sepelille ja soralle ihan turhaan, Pikin valo on niin turhaa kalterinväristä. Se on niin turhaa.

Johanna Sinisalo, Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000, 268s. pokkariversio)

Silloin harvoin kun se liikkuu, se on notkeaa elohopeaa. Se tuntuu kumoavan painovoiman, sen lihaskapasiteetti on kokoon nähden huikea. Sen liikkeet ovat kuin öljyä, kuin silkkiä.
Sen silmissä asuu öisiä kulovalkeita.

Staalo ei kolahtanut, ei sitten ollenkaan mutta peikot ovat aiheena jotenkin kiinnostavia. Ja olenhan minä sentään muut Sinisalot lukenut, pitänytkin hullaantumiseen saakka, joten viimein tulin tempaisseeksi myös tämän vuonna 2000 Finlandia-palkitun romaanin. Kirja kertoo miehestä ja peikosta. Mielestäni se ei ole kirjailijan parhaimmistoa, vaikka muu Suomi tuntuu olevan kanssani eri mieltä. Ihan vapaasti. Kirjassa oli liikaa ns. tieteellistä faktaa ja faktojen kanssa tasapainotteleva nykykerronta sai aikaan töksähtävän tunnelman.

Ehkä peikot eivät sittenkään ole minun juttuni.

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Jessica Suni, Hoito (Tammi 2014, 267s. - arvostelukappale)


Olisin voinut päästää hänet kärsimyksistään, mutta nautin hänen rimpuilunsa seuraamisesta. Nainen oli kiikissä kuin mato ongenkoukussa. Hän oli juuri jäänyt kiinni valehtelemisesta itselleen eikä pystynyt selittämään itseään siitä irti. Tämä oli tärkeä askel hänen henkisellä matkallaan.

Tammi muisti minua ihan pyytämättä Jessica Sunin uunituoreella esikoisteoksella. Kiitän! Nikotellen kirjaan tartuin, koska kansi ja nimi ja ennenkaikkea tarinan juoni vaikuttivat melkoiselta loikalta ulos mukavuusalueeltani. Tarina kuitenkin tempaisi samantien mukaansa. Juoni on petollisen naseva, se on syväluotaava piipahdus psykopaatin mieleen. Parisuhdekertomus narsistin näkökulmasta. Käsittämättömän raivostuttava kirja, mutta samalla oikea page-turner. Kyllä olisin mieluusti vedellyt päihin niin teoksen luontaisterapeuttimiestä, kuin myös ravistellut nimeltämainitsematonta Naista, joka ei osannut täysin sairaasta suhteesta irtautua.

Vakavasta aiheestaan huolimatta huvittava ja kerronnaltaan vahva teos!


Ojensin hänelle mukin höyryävää kaneliteetä ja istutin hänet mukavasti tyynykasaan lattialle. Nainen kehräsi tyytyväisenä. Otin hänet syliini ja kysyin onko nyt hyvä olla.
On, hän sanoi ja tarjosi huuliaan suudeltaviksi.
Työnsin hänet syrjään.
Nainen katsoi minua hämmentyneenä.
Älä ikinä, ikinä vaadi minulta mitään, minä sanoin.





Että sellaisia. Nyt avoimin mielin kohti uusia kirjaseikkailuja!