Eeva-Kaarina Aronen; Edda

Teos 2014, 370s.

- Voi sinua Edda Rós, voi sinua typerää tyttöä ja sinun hölmöjä satujasi. Siitä, mitä olet sepittänyt, ei edes arkkienkeli voi sinua pelastaa. Elä nyt sitten tämä kaikki loppuun. Elä ja näe.


Kirjasyksy on ollut yllätyksiä tulvillaan. Edda lukeutuu romaaneihin, joiden hienoutta tuntuu mahdottomalta sanoiksi pukea. Tekisi mieleni yksinkertaisesti todeta, huhuilla, huutaa: lukeaa tämä kirja! Upotkaa sen uhkeaan magiaan! Eläkää ja näkekää!

Romaani on tarina sydänystävyksistä Eetusta ja Aatusta, jotka salanimistään huolimatta ovat tyttöjä. Tyttöjä, joiden mielikuvitukselliset saagaleikit meinaavat käydä vaarallisiksi. Vaaraa nämä lettipäät nimenomaan etsivätkin Töölössä sijaitsevan kotitalonsa kellarikerroksista ja pihoilta, joilla voi tapahtua miltei mitä tahansa. Mutta missä kohdin kuvitelmat muuttuvat tosiksi, leikki ja sadut painajaisiksi, joista on mahdotonta irrottautua edes aikuisiällä?

Jotta pääsisin perille siitä, mitä sinä talvena tapahtui, ja jotta löytäisin totuuden. Vuodet ovat kasvattaneet vaatimuksensa, ikä on näyttänyt voimansa. Niiden edessä annan myöten.
Kuka, jollen minä, ja milloin, ellei nyt?

Eetu, joka tunnetaan vuosikymmenet myöhemmin nimellä Edda, palaa aina syksyn tultua lapsuuteensa. Hän sukeltaa 50-luvulle pukeutuneena vuosikymmenen mukaisesti, hakien rohkaisua likööristä. Tilpehööreistä. Kankaista. Eddan mieli on jäänyt vangiksi menneisyyteen, siihen hetkeen, jolloin lapsuudelta leikattiin siivet silmän räpäyksessä. Mitä lopulta, oikeasti tapahtui, sitä Edda on yrittänyt koko elämänsä selvittää.

Olimme kakaroita, olimme viattomia. Siksi emme tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys, jossa kasvaa se, joka kuljettaa eteenpäin meitä ja kertomustamme.
Sitten kun oli jo myöhäistä, ymmärsin, ettemme koskaan olleet viattomia.

Eeva-Kaarina Arosen teoksesta jäi päällimmäiseksi mieleen sana ovela. Kirja on kerrottu hämmästyttävän elävästi, suorastaan aistillisesti. Hajut, maut, värit. Koko 50-luku tuodaan lukijan nahkoihin täysin vastustamattomalla tavalla. Mukana on ripaus maagista realismia, joka tasoittaa muuten hyvinkin rujoa tarinaa. Siitä huokuu uhan tuntu, surumielisyys siitä, ettei menetettyä aikaa voi koskaan saada takaisin.

Vai voiko?


Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei edes ole menneisyyttä.


Kuten sanottu, lukekaa tämä kirja!

***

Toisaalla¨

Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Erjan lukupäiväkirja