Haruki Murakami; Värittömän miehen vaellusvuodet

Shikisai o Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013, suom. Raisa Porrasmaa 2014, 330s.

Hänessä itsessään täytyi olla pohjimmiltaan jotakin, joka sai ihmiset pettymään. Väritön Tsukuro Tazaki, hän sanoi ääneen. Loppujen lopuksi minulla ei kai ole mitään annettavaa muille. Ei, ehkäpä minulla ei ole annettavaa edes itselleni.


Haruki Murakamin tuore suomennos, Värittömän miehen vaellusvuodet, kertoo tarinan Tsukuro Tazakista. Hän on hyvin toimeentuleva, vaatimatonta elämää viettävä poikamies, nyt jo 36 vuoden ikään ehtinyt. Ja viimein tämä hyvin hailakan persoonan omaava mies on löytänyt naisen, josta voisi oikeasti kiinnostua. Johon, ensimmäisen kerran elämässään rakastua. Sara on kuitenkin fiksu nainen, ja hän aistii Tsukurosta huokuvan poissaolon, eräänlaisen tunnevamman. Mistä on kyse?

Saran kannustamana Tsukuro ryhtyy ruotimaan nuoruuttaan, jolloin tapahtui jotain traumaattista. Nuori mies kuului viiden henkilön muodostamaan tiiviiseen ystävärinkiin, joka oli heille kaikille kaikki kaikessa. Aivan ilman varoitusta ystävät kuitenkin katkaisivat tylysti välit Tsukuroon. Heittivät hänet ikään kuin yli laidan selviytymään yksin aavalla merellä. Tazaki meni tästä niinkin suureen sokkiin, että halusi pitkään vain kuolla ottamatta selvää, miksi hylkääminen lopulta tapahtui.

Saran mielestä nyt on aika purkaa muurit tämän päivän ja menneen välillä. Selvittää perinpohjin, mitä tapahtui ja miksi ystävät hylkäsivät miehen niin armottomalla tavalla. Niin kivuliaalla, että vielä aikuisiälläkin tapahtuman aiheuttama haava tihkuu verta.

Murakamin uusin on aina kirjaelämässäni The Tapaus. Suurella innolla teokseen tartuin mutta voih, jo alusta asti jokin hiersi. Pahasti. Pääsin kyllä sisälle juoneen, ja kirjailijan älykkään sympaattisesta tyylistä nautin, mutta minusta tarina osoittautui melko pliisuksi. Kirjailija on vähän liiankin uskollinen tyylilleen, rankenteelle, jolla teokset ovat koottu. Jälleen aikuinen päähenkilö alkaa miettiä haperoa nuoruuttaan. Jälleen mukana on eräänlaista kolmiodraamaa. Jälleen läsnä henkii toinen todellisuus, minän jakaantuminen, josta toki on aina kiintoisaa lukea, mutta jossain vaiheessa toisto alkaa tukahduttaa.

Kuitenkaan Värittömän miehen vaelluvuodet ei ole huono teos. Se on itsessään erittäin lohdullinen, ilahduttavakin. Liian suuret odotukset taisivat lukuelämystäni latistaa. 1Q84 tai Kafka rannalla tasoa on turha odottaa, mutta itsessään mukava tarina. Ja käydäänhän kirjassa Suomessakin!

Loppuun minä sitaattihullu poimin aina niin viisaan kirjailijan toteamuksia seuraavista aiheista:

Mustasukkaisuus: Tsukuru oli ymmärtänyt unessaan mustasukkaisuuden olevan maailman epätoivoisin vankila, koska vanki sulkeutui tyrmään itse. Kukaan ei väkisin työntänyt häntä sinne; hän meni sisään omin päin, lukitsi oven sisäpuolelta ja heitti avaimen ulos kaltereiden välistä.

Lahjakkuus: Mitä merkitystä on sellaisella lahjakkuudella kun elämästä ei voi tietää hetkeäkään pidemmälle, ja on pakko luottaa huteraan perustaan, jota ei ole?

Rakkaus: Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä.

Suomi: Talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja.