Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014, 272s.

ALLI. Minua kirpaisee kauhea omistamisen halu. Tuokin luomi on tehty jaettavaksi, mitään en saa itelleni pysyvästi. Me jaamme Jusan, minä ja tuo tulevaisuuden jäntevä tyttö. Minä saan sylin täyteen lapseni ihoa ja kokonaista ihmistä, niin kauan kuin saan. Sitten hauikset kasvavat, halaukset harvenevat ja reidessä tuntuva roikkuvan lapsen paino on aavesärky enää.
Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä.

No niin, tässä tulee jälleen kirja, jota en olisi löytänyt ilman blogiystäviäni. Ehkä. Kirjailija on kyllä hämärästi tuttu, muistan lukeneeni joskus isompien poikieni vauva-aikana hänen teoksensa Lahjat. Rakastin romaania! Hullaannuin kerrontaan!

Näin myös Wenla Männistön kohdalla, vaikka edelleen liikutaan mukavuusalueeni laitamilla (Okei, aika tulla jo kaapista ulos. Kuten huomaatte, luen muutakin kuin jännäreitä.).

Wenla Männistö kertoo siitä, kuinka kummassa Aleksis Kiven Seitsen veljestä pärjäisivät nykyaikana. Jukolan veljekset kun ovat kirjaimellisesti varsin värikästä sakkia, varsin sympaattisia kuitenkin. Etenkin naapurin hehkeän, erotiikka ympärilleen lailla keijupölyn karistelevan Wenlan mielestä. Erityisesti yksi veljeksistä on nuoren naisen mieleen, mutta toisaalta, on ihanaa saada huomiota koko veljeslaumalta. Veljesten, joiden Alli äiti on siirtynyt rajan taakse, ja katselee sieltä poikiensa hulvatonta eloa, välillä menneitä muistellen. Sillä kovin perinteisiä ratoja ei ole kulkenut Allinkaan elämä. Ei myöskään Marja Männistön, Wenlan kätilöäidin, pesijä Kajsa Rajamäestä nyt puhumattakaan.

KAJSA. Makaan sängyssä, ikkuna on raollaan, sade lotisee. Pisarat osuvat ikkunalautaan, ränni solisee solkenaan. Koko päivän on satanut, mutta vasta nyt minulla on aikaa kuunnella sateen ääntä, kun kodin hepuloitsijat ovat vaienneet, tiskirätti makaa vaaleanpunaisena, turpeana ja kostean lemuavana kraanan päällä. Keittiö on raivattu, lauma ruokittu, nuudelit raavittu irti kattilanpohjasta, inkiväärikaistaleet poimittu muovimatoilta.

Teos on ehdottomasti yksi vuoden yllättäjistä. Musta hevonen, uljas sellainen. Kerronta rönsyää, kieppuu, poreilee. Se on ratkiriemukkaan eloisa, samalla kun oivaltaa jotakin oleellista naiseudesta. Äitiydestä. Sillä vaikka Jukolan veljekset keskiössä paistattelevatkin, on Wenla Männistö ennen kaikkea naisten tarina.

Mieletöntä menoa! Suosittelen!


ALLI. Vihaan kaikenlaisia mitäpä jos sitä ja mitäpä jos tätä -ratkaisujen pohtijoita ja puntaroitsijoita. Maailmassa piru vie rämmin niin kuin parhaaksi osasin. Käsi ylös se joka toisia osaa paremmin opettaa rämpimisen mönjäisessä taidossa. Käsi ylös se joka on täydellisen jalo eikä aiheuta koskaan mitään aukkoja kenenkään minuuteen.

***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Mari Saavalainen

Krista