Siri Kolu; PI Pelko ihmisessä

Otava 2013, 285s.

Joku minun ikäiseni tyttö silittelee horsmia ja ohdakkeita ja miettii elämäänsä. Hänellä ei ole aavistustakaan, että me elämme täällä hänen jalkojensa alla, lokerossamme kuin laatikossa elävät poistaitetut paperinuket. Minä elän Anne Frankin elämää, mutta minulla ei ole salaista siipeä, minulla ei ole päiväkirjaa eikä minulla ole toivoa.

Siri Kolun Pelko ihmisessä -teos lukeutuu harvinaisuuksiin, joita välillä napsin mukaani kirjastosta täysin randomina. Tulee mieleen aika ennen blogistaniaa, vinkkauksia, vihjeitä, se aika, kun menin kirjastoon ihan vain tuulia haistelemaan. Mukaan lähti kirjoja heiveröisin kriteerein. Suoraan sanottuna minulla ei ole ikävä niihin päiviin. Rakastan kaikkea valmista. Varmaa. Sitä valinnan helppoutta, kun joku blogiystävä on jo valmiiksi jonkun kirjan hyväksi havainnut.

Joka tapauksessa Kolun kirja lähti mukaan syystä, että se oli aseteltu houkuttelevasti esille ja nimikin kolahti. Wow, minkä lukuelämyksen tarina minulle tarjoilikaan! Olen varma, että kirjasta on blogistaniassakin (paljon) kirjoitettu, ja näitä arvioita lähden pian lukemaan. Mutta en vielä. Nyt kerron teille oman mielipiteeni Pelosta ihmisessä.

Kirja kertoo Petristä, Tuomaksesta ja Pilvistä. Ennen kaikkea Pilvistä. Se on pelottava, todellisen oloinen tarina Suomesta, jonne on rantautunut koko maailmaa ravisuttava P-influenssa. Tauti on eräänlainen mutaatio, joka tekee kantajastaan selkärangaltaan käyrän antaen tälle myös ylimaallisia taitoja. Pihmisiksi kutsutut tartunnan saaneet siirretään Luoliin. Kirja alkaa, kun Pilvi vankeuteen, täysin uudenlaiseen elämään joutuu.

Petri puolestaan on Pilvin suloisen höperö veli. Petri, joka tahtoisi elää ihan tavallisen teinipojan elämää, mutta kuinka se olisi hulluksi tulleessa maailmassa mahdollista? Nuorta miestä piinaa kadotetun sisaren kohtalo; Pilvi olisi saatava vapaaksi hinnalla millä hyvänsä.

Tuomaksen osuus jää teoksessa sopivan salaperäiseksi. Hän on Pilvin entinen rakastettu, joka päättää nyt aloittaa oman, järjestäytyneen sotansa influenssan turmelemaa maata kohtaan.

Ja kuitenkin, tämän kaiken keskellä nuorten ajatusmaailmassa on samaa nostalgiaa kuin esimerkiksi Valoavaloavaloa -romaanissa:


- Jos meni tiettyä reittiä kouluun, saattoi melkein nähdä Sen ihmisen, jonka tiesi tulevan samaa kautta. Saattoi melkein ajatella, että kun levyt on kaupan levytelineessä tietyn levyn kohdalta auki, että Se on selannut niitä ihan hetki sitten. Kirjastossa saattoi melkein katsoa, mitä se haki koneelta, jos se unohti sulkea sen jälkeensä. Saattoi melkein uskaltaa. Melkein riskeerata. Melkein olla hullu sinä päivänä Sen takia.


Soljuvan notkea kieli, aitous ja armottomuus tekivät romaanista ikimuistoisen. Jatkoa odotellessa!


Mutta minä en halua mitään. En halua vapautta.
Haluan hänet ainoastaan minulle.
Haluan tietää, että hän on minun.

En halua sanoja. En tunnustuksia. En oikeuksia häneen.
Kahta ensimmäistä minä en tarvitse.
Ja se kolmas minulla jo on.

***

Muita bloggauksia löydät esim. täältä

Taikakirjaimet
Kannesta kanteen, sivusta sivulle
Lukukeskus
Kirjaneidon tornihuone
Nannan kirjakimara
Kaiken ei tarvitse olla totta
Morren maailma