 |
| Tammi 2014, 194s. |
Olen pelännyt lusikan kilahdusta kahvikupin reunaan, olen pelännyt nopeita, välähteleviä valoja, olen pelännyt virikeövereitä, ihmismassoja ja uusia paikkoja, mutta ennen kaikkea olen pelännyt omien lasteni itkua ja huutoa enemmän kuin koskaan mitään kuviteltavissa olevaa.
Essi Kummun kirja on teos, jota on miltei mahdotonta arvostella. Koska se on riemastuttavan uskalias, ja ennen kaikkea kipeän tosi. Kummun 8-vuotias Aino tytär kun päättää eräänä talviaamuna ryhtyä kyselemään vauva-ajastaan. Samalla hän, tietämättään iskee äitinsä kivun ytimeen. Essi alkaa kirjoittaa kirjaa kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta. Samalla hän tekee syväluotaavan matkan itseensä. Rohkeasti, aidosti, ymmärtäen.
Sytytin sikarin ja katselin ohikulkevia ihmisiä ja tunsin, etten kuulu mihinkään. En kotiini, en työhuoneelle enkä tarinaani. Se ei ole hyvä olo. En ole tottunut vapauteen. Kun oleminen menee liian helpoksi, alan epäillä kaikkea.
Lasteni tarina on tarina eräästä äidistä, jonka pikkuiset päättävät syntyä aivan liian varhain. Varsinkin toinen vauvoista on elämänsä alkutaipaleen jatkuvasti vaarassa menehtyä. Aika keskosten teho-osastolla olisi raskas, hirvittävän, sydäntäraastavan raskas ihan kenelle tahansa meistä. Vielä raskaammaksi sen tekee Essin käsittelemättömät traumat, jotka juontavat juurensa aiemmasta sukupolvesta. Essi taistelee tilanteessa, jossa ei tiedä uskaltaako lapsiinsa kiintyä koska ei tiedä, ovatko he täällä vain pikaisella ohikulkumatkalla. Uskaltaako rakastaa, kun menetyksen pelko hönkii jatkuvasti niskaan.
Suorainen kauhu ei hellitä edes siinä vaiheessa, kun kaksoset pääsevät turvallisesti kotiin sairaalasta. Voisiko sanoa, että siitä kaikki vasta varsinaisesti alkaa...
Minusta on mahtavaa se, kuinka syvällisiä oivalluksia Kummu kirjassaan tekee. Teos ei käsittele pelkästään vauvoja, vauva-aikaa, se on myös viisas psykologinen teos traumoista. Sotatraumoista.
Tositarinoita ei voi eikä tarvitse arvostella. Mutta niitä voi arvostaa. Se onkin päällimmäinen tunne, jonka tämä koskettava romaani lukemisen jälkeen jätti. Kiitos Essi.
Rakastumisella on surun rakenne.
Joka osaa surra, on kykenevä rakastamaan.
Niin sanon minä.
Tunteen ytimessä ei ole tunteita.
Niin on sanonut Riikka Pelo.
***
Kirjan on lukenut ainakin Jaana ja Marja-Liisa
Kuulostaa upealta kirjalta, varauksessa on. Esittelysi sai minut vakuuttumaan, että luen sen heti saatuani.
VastaaPoistaMiten kaunis kansi, herkkä ja kevyt, kuin kaksi perhosta.
Ihan totta, kannet ansaitsevat erityismaininnan. Ihanaa kuulla, että teos herätti mielenkiintosi - nautinnollisia lukuhetkiä sinulle!
PoistaTämä kirja voisi koskettaa liian syviä tunteitani. Kaksospoikani syntyivät 29 raskausviikolla.
VastaaPoistaMai, sittenhän tää on kuin tehty sulle!
VastaaPoistaLuinkin Kummun haastattelun jostakin lehdestä ihan äskettäin. Kuulostaa todella hyvältä kirjalta. Jokin kuitenkin tökkii, vähän pelkään, että tämä olisi liian rankka kirja minulle.
VastaaPoistaAmma, ei ole lainkaan ahdistava kirja, enemmänkin... toiveikas ja raikas! Kannattaa kokeilla.
PoistaMinulla myös kaikki kolme poikaani syntyivät keskosina, tosin pienimmälläkin tuli 32 viikkoa täyteen eikä tarvinnut jäädä kuin kolmeksi viikoksi sairaalaan painoa kasvattamaan. Oli ne viikot kyllä outoja, kun tutui, että pitäisi ola kahdessa paikassa eikä missään ole hyvä.
VastaaPoistaMinua kiinnostaa kovasti myös kirjan sotatraumateema henkilökohtaisista syistä. Isäni oli viisi vuotta sodassa ja kyllähän tällaisella kokemuksella on vaikutuksensa sukupolvia eteenpäin.
Toivottavasti saat Marjatta Mentula kirjan pian käsiisi. Uskon, että tulet saamaan tästä paljon irti! Minullakin on kolme lasta, eli sillä tavoin kykenin äidin hätään samaistumaan, vaikken keskoshelvettiä olekaan joutunut läpikäymään.
PoistaKiitokset vinkistä. Luin ja tykkäsin. Annan täyden kympin.
VastaaPoista