Jo Nesbø; Suruton, Veritimantit

Sorgenfri 2002, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2005,  506s.

Oikeudenmukaisuus on kuin vesi, oli Ellen kerran sanonut. Se löytää aina keinon toteutua. He tiesivät kumpikin, ettei se ollut totta, mutta ainakin se oli valhe joka toisinaan tuntui lohdulliselta.

Punarinta aloitti Oslo -trilogian, jota seuraavat juoniltaan löyhästi yhteen liittyvät Suruton sekä Veritimantit. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin niputtaa nämä kaksi osaa, koska joulukuu on minulle, kuten monille muillekin aina kiirekuu. Ja toisaalta, kuten pessimistisesti ajattelen, Nerböä on rummutettu ja valmiiksi joka taholla. Mitä minulla olisi kollegoiden postauksiin lisättävää muuta kuin, että kirjailija sai taas uuden fanin.

Oikeastaan hän ei edes yllättynyt. Jos panee painekattilan tulelle, tietää että jotain tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Kuitenkin toiveeni on herätellä kaltaisiani mattimyöhäsiä, jotka eivät vielä ole sarjaan tutustuneet, lukemaan ensimmäisen Harry Holensa. Voin veikata, että häkki heilahtaa, koukkuun jäätte! Nesbön kirjallinen ammattitaito ja kyky avata ikkunat suoraan pimeyden ytimeen edesauttavat asiassa, mutta kyllä se Harry vain on sarjan ydin.

Suruton keskittyy erään pankkiryöstön ympärille, jota Hole yhdessä uuden kollegansa, Beate Lønnin kanssa ratkovat. Taustalla Harryn mieltä piinaa edelleen Ellenin murha. Mitä Ellen sai selville juuri ennen kuolemaansa? Vaikka tarina on selkeästi itsenäinen ja sellaisenaankin kelpo, ylettää se juurensa Punarinnan selvittämättömiin salaisuuksiin.

"Albert Camus on sanonut, että itsemurha on filosofian ainoa todellinen ongelma", Aune sanoi tähyillen Bogstadveienin yllä avautuvaa harmaata taivasta. "Sillä päätös siitä, onko elämä elämisen arvoista vai ei, on vastaus filosofian peruskysymykseen. Kaikki muu - se onko maailma kolmiulotteinen tai jakaantuuko sielu yhdeksään vai kahteentoista kategoriaan - tulee sen jälkeen."

Marekors 2003, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2006, 464s.

Nauru jäi kaikumaan hänen korvissaan. Ja silloin hän tajusi sen. Ettei hän voinut piiloutua mihinkään, että hänet löydettäisiin kaikkialta, aivan kuten ne kolme tyttöä oli löydetty paikoista, joissa he tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Koska mitään linnaa ei ollut. Eikä panssaria.

... Ja mysteeri jatkuu viimein ratketen tarinassa, jossa sarjamurhaaja piilotta pentagrammin muotoisia veritimantteja uhreihinsa. Siinä missä Nesbön aiemmat tarinat ovat sijoittuneet vuodenajoista synkeimpiin, liikkuu kauhu nyt keskellä kuuminta kesää. Harrya janottaa. Nuoret naiset menettävät kauheilla tavoilla elämänsä. Jostain syystä numero viisi tuntuu pitävän sisällään ratkaisun arvoitukseen, vai onko sekin pelkkää mielipuolen hämäystä?

"Minun purkamani koodit ovat olleet matemaattisia, Harry. Ihmisten välisten koodien semantiikka on toisenlainen. En esimerkiksi pysty vieläkään ymmärtämään, mitä naiset oikeasti sanovat."

Harryn ja Rakelin ongelmainen on/off-suhdekin vaatisi niin lukijoiden, kuin itsensä päähenkilön helpotukseksi jonkilaista ratkaisua. Rakkautta on, mutta kestääkö se Holen fiksaatiota sekä työhönsä, että alkoholiin? Harryhan on naisnäkökulmasta ajatellen oikea renttu, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi Nesbö on tehnyt hänestä aivan vastustamattoman.

Kuolleen päärynäpuun oksat näyttivät sormilta, jotka kurkottivat kohti matalalla pihan ja asemarakennuksen yllä paistavaa kuuta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuuta sellaisena. Se näytti kuolleen miehen kasvoilta. Siniset verisuonet erottuivat valkoiselta iholta.


We wan't more!

Ps. Seuraavaksi kuitenkin jotain ihan muuta...

Osallistun kirjojen myötä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.