 |
| Atena 2014, 285s. |
Hänen olisi pitänyt tietää, ettei matka päättyisi hyvin, sillä oliko mikään hänen elämässään päättynyt? Ei ollut onnellisia loppuja, ei tarinoita, joita kannatti kertoa.
Lukeminen tuppaa toisinaan olemaan melko yksinäinen harrastuslaji (vaiko paremminkin elämäntapa?). Tähän ongelmaan auttaa kimppaluku, jota voisi useamminkin suosia. Olen ennenkin lukenut samaan aikaan saman teoksen yhdessä ihanan, kirjarakkaan Kristani kanssa. Päädyimme nyt ottamaan lukuun lyhyen teoksen, joka komeili koskemattomana molempien hyllyssä.
Lintu pieni tuntui varmalta valinnalta siinäkin mielessä, että se on saanut runsaasti blogihypetystä, ollut myös yksi Runeberg-ehdokkaista. Ja eipä ihme, ei. Heti romaania aloitellessa lukija tuntee olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Tanja Pohjola kuljettaa esikoisromaaniaan kuulaan kauniilla kerronnalla, eikä anna mielenkiinnon hiipua missään vaiheessa. Päinvastoin. Kirjan loppu ikään kuin kruunaa kaiken. Antaa hienovaraisia vastauksia jättämällä kuitenkin tilaa myös lukijan omille ajatuksille.
Romaanin rakenne on tuttu ja turvallinen. Joka toisessa luvussa olemme menneessä, joka toisessa nykyisyydessä, joka tarkoittaa vuotta 1953. Mennyt käsittelee reilun viikon ajanjaksoa vuodessa 1944, jossa päähenkilö Dora löytyy pikkusisarensa Marin kanssa lukittuina Viipurissa sijaitsevan kartanon vintiltä. Siellä he viruvat nälkäisinä, janoisina, hiljaisiksi peloteltuina. Sillä alakerrassa tyttöjen äiti viihdyttää miespuolista arvovierasta, joka kuulemma vihaa lapsia... Dora sepittää satua linnuista ja miehestä, saadakseen Marin huomion hetkeksi toisaalle tyhjästä mahasta. Ollapa lintu, noustapa siivilleen lentääkseen karkuun pommituksia, turvattomuutta, arvottomuutta.
Vuodessa 1953 Doroteaksi nimensä muuttanut Dora asustaa Helsingissä tuoreen aviomiehensä Oton kanssa. Eräänä päivänä he saavat vieraiksi kiertolaisia Viipurista. Pikkuinen, sairas Lahja-tyttö on yhtä avuton kuin Mari aikoinaan... Ja Doran kipeä mieli alkaa sortumaan todenteolla.
Hän haroi pimeyttä. Hän raapi siihen pitkiä syviä juovia, kynsien jälkiä, ja pimeys haarukoi hänet, vaelsi hänen lävitseen, sisälle ja ulos. Hän oli yhtä pimeää kuin kaikki muukin tässä huoneessa. Pimeässä häntä ei ollut, sillä oliko olemassa mitään, mitä ei voinut nähdä?
Lintu pieni kertoo vakavasti vaurioituneista ihmismielistä. Sen henkilöhahmoista on vaikea pitää, kenestäkään, ja juuri tämän koin lukiessa ongelmaksi. Vaikka ymmärsin esimerkiksi Doran toimintamallin, ja koin surua, vihaa kaltoin kohdeltuja lapsia kohtaan, en kuitenkaan voi sanoa suoranaisesti romaaniin rakastuneeni. Hyvä kirja, ehdottomasti, niin kieleltään, kuin vakavalta tunnelmaltaan, silti jotain jäi puuttumaan.
Ei saanut sulkea silmiä, sillä vain valppaus piti hengissä. Ei saanut koskettaa, sillä kosketukseen saattoi kasvaa kiinni. Saattoi alkaa rakastaa lämmintä ihoa ja toisen läheisyyttä. Mutta ei saanut, ei sopinut päästää liki. Menetys oli yhtä lähellä kuin lähin ihminen.
***
Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin
Minua kirja kosketti. Kirjan päähenkilön mielen vaurioituminen oli seurausta lapsuusajan vakavista ongelmista
VastaaPoistaMinua kirja kosketti. Lintu pieni oli todella hieno kirja ja kokonaisuus. Parhaimpia esikoiskirjoja tänä vuonna, suosittelen.
En ymmärrä miksi bloggeri lähetti vastaukseni kaksi kertaa.
PoistaBlogger elää välillä omaa elämäänsä, eihän tuo mitään, kiva että kommentti tuli perille :)
PoistaYmmärrän oikein mainiosti, miksi toiset kirjaan hullaantuivat, Hieno romaani, vaikken täysin lämmennyt.
Annika, tämä on hyvin hieno kirja mielen särkymisestä ja olin varsin myyty. Oli siinä ja siinä, että tämä olisi ollut kuumassa sarjassani...Tämän jälkeen osaan seurata Pohjolaa, sillä hän kirjoittaa todella hyvin ja kiinnostavasti.
VastaaPoistaLeena, aivan totta, Pohjolaa seuraan jatkossa minäkin. Miten kaunis tyyli <3
PoistaLintu pieni on tavattoman hieno kirja. Nämä kohtaukset sodanaikaisessa Viipurissa on kuvattu niin yksityiskohtaisesti, niin hienosti, että en osaa edes ilmaista, mitä tarkoitan. Tunsin olevani läsnä näissä kohtauksissa.
VastaaPoistaUlla, nimenomaan, kirjailija toi hienosti tunnelmat ihan ihon alle. Kammottava oli tyttöjen kohtalo... Ja se mikä mutsi!
PoistaKirja on tosiaan hieno, uskomattoman vahva esikoisromaani. On totta, että henkilöt eivät ole sellaisia, että heihin kiintyisi, mutta tunnelma on upea.
VastaaPoistaJonna, tunnelmat tässä olivat kyllä kohdallaan, ja psykologista ulottuvuutta trilleriksi asti! Mulla on tarve rakastua aina johonkin kirjan henkilöistä hullaantuakseni täysillä. Näin ei nyt käynyt, mutta ymmärrettävistä syistä. Dora kävi niin sääliksi.
Poista