maanantaina, tammikuuta 25, 2016

Kate Atkinson; Hävityksen jumala

A God in Ruins 2015, suom. Kaisa Kattelus ja S&S 2016, 494s.

"Tulevaisuudelle", Teddy vastasi ja kilautti Nancyn lasia. Sodan aikana hän ei ollut pitkään aikaan uskonut tulevaisuuteen - ajatuskin oli tuntunut järjettömältä - ja nyt kun hän eli sitä, mitä oli tuolloin kutsunut "sodanjälkeiseksi elämäksi", tulevaisuus tuntui jostain syystä entistä järjettömämmältä. "Ja onnelle", hän lisäsi viiveellä, sillä niin piti sanoa, ainakin manatakseen hyvää onnea.


Elämä elämältä oli minulle se Kirja, se täydellinen viettelijätär, joka sai minut polvilleni aivan omanlaisella kerronnallaan. Teos leikitteli "mitä-jos"-ajatuksella sen verran uskottavasti, että etenkin (tällainen) lukija, jolla taipumusta jossitteluun, saattoi vain heittäytyä Kate Atkinsonin vietäväksi. Pohdiskella tekojen, niiden kaikkein pienimpienkin seurauksia.

Ja kyllähän tämä hurmaava brittirouva vie edelleen, tällä kertaa Hävityksen jumalan muodossa. Kirjassa tapaamme tutun Toddin perheen, elämme osittain samaa aikakautta kuin Elämä elämältä -romaanissa. Mutta nyt Ursula ei olekaan keskiössä, nyt on aika kuulla hänen pikkuveljensä Teddyn tarina. Teddyn, jonka rinnalla kuljemme koko hänen elämänsä kaaren. Sodasta rauhaan. Hämmennyksestä riemuun. Kipeään tyhjyyteen, vieraudentuntuun, joka ei päästä miestä missään vaiheessa.

Sillä Teddy oli varma kuolevansa sodassa. Hän jollain tavalla tiesi, että hänen olisi pitänyt kuolla sodassa. Mutta Teddy selviää. Hän nai lapsuutensa rakastetun Nancyn, hänestä tulee isä Viola -tyttärelle. Isoisä Violan lapsille. Tulevaisuus on hänen, hänen herkän runoilijasielunsa, halusi hän sitä taikka ei.


Sodan jälkeen - sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä - hän päätti yrittää aina olla ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.


Teddyn elämästä tulee melko normaalia, joskin tietty haikeus, tietty melankolia seuraa tämän herttaisen miehen kintereillä kuin vanha ystävä. Rakastaako Teddy edes vaimoaan? Entä tytärtään Violaa, joka elää elämäänsä holtittoman itsekkäästi? Violan ei voi sanoa uivan lukijan ihon alle, ellei sitten negatiivisia tuntemuksia nostaen.


Viola näki itsensä ihmisenä, jonka sisikunta oli kovaa ainetta, aivan kuin pehmeät elimet ja kudokset olisivat kalkkeutuneet joskus kaukaisessa menneisyydessä.


Ja silti, myöhemmässä vaiheessa kun nainen pysähtyy pohdiskelemaan elämäänsä;


Jos hän saisi kolme toivetta, mitä hän pyytäisi?
Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja.


Pelkäsin etukäteen Hävityksen jumalan kertovan vain Teddyn sodasta. Lopulta sotakuvaukset jäävät miellyttävän vähäisiksi. Toisaalta taas koko tarina keskittyy Teddyn vaatimattomaan yhdenmiehen sotaan maailmaa vastaan. Mutta siinä missä joku toinen valitsisi katkeruuden, vaipuisi pessimismiin, valitsee Teddy lempeyden. Valinta - taas se on siinä.

Kirjassa liikutaan notkeasti aikakaudesta toiseen, yhden henkilön sisimmästä siihen viereiseen. Atkinsonin humoristinen sarkasmi saa lukijan hidastelemaan, paneutumaan tekstin tuottamaan nautintoon.

Mahtava romaani, ei ihan Elämä elämältä veroinen, mutta sanotaan se vielä... Mahtava romaani.


"On olemassa valon maailma", hänen sisarensa Ursula sanoi. "Mutta me emme näe sitä pimeässä."

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Sara ja Ulla.


2 kommenttia:

  1. Minulla on vielä Elämä elämältäkin lukematta, mutta olen aika vakuuttunut, että pidän siitä hurjan paljon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, olen vakuuttunut siitä, että Elämä elämältä on sinun kirjasi! <3

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥