Emma Cline; Tytöt

The Girls 2016, suom. Kaijamari Sivill, 2016, 304s.

Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.


Kesä 1969. Hiukset ja mekot hulmuavat, rannekorut välkehtivät tomuisessa auringonvalossa. Evien silmiin tarttuvat Tytöt. He liukuvat halki puiston, silmät raukeina, kyljet toisiaan hipoen. Kuin maanpakoon joutuneet kuninkaalliset. Ympärillään niin luja side, yhteenkuuluvuus, että Evien sisin käpertyy kaipuusta.

Evie, neljätoistavuotias kalifornialainen tietää jo jotain elämän nurjista puolista. Vanhemmat ovat juuri eronneet, äiti lipunut epävarmuuden tilaan omasta naiseudestaan, paras ystävä vaihtanut leiriä. Evie, jota kukaan ei huomaa. Joka on nääntyä tavallisuuden yksitoikkoisiin väreihin.

Ja sitten, yhtäkkiä Suzanne.


Meillä kotona ei osoitettu hellyyttä, ja yllätyin siitä, että joku saattoi koskettaa minua noin vain, että kosketuksen lahja annettiin huolettomasti kuin purukumin pala. Se oli selittämätön siunaus. Suzannen kirpeä hengitys tuntui niskassani kun hän pyyhkäisi hiukseni toiselle sivulle. Kuljetti sormiaan päänahkaani pitkin, teki suoraa jakausta. Jopa finnit hänen leuassaan vivahtivat kauniiseen, kun sisäinen palo antoi niille rusottavan hohteen.


Evie rakastuu silmittömästi mustatukkaiseen tyttöön, pääsee osaksi aivan toisenlaista todellisuutta. Aidompaa. Teräväpiirteisempää. Tytöt asuvat ranchilla suvaitsevan rakkauden kommuunissa. Kuluu paljon pilveä ja LSD:tä, raukeita kitaran säestämiä päiviä, joita hallitsee miltei jumalhahmoksi noussut Russell.


Russelliin kohdistuva ihmettelevä ihailu, sen varmuus. Kadehdin heidän luottamustaan siihen, että joku toinen voisi kursia elämän tyhjät osaset kokoon niin että tuntuisi kuin alapuolella olisi verkko, joka liittäisi jokaisen päivän seuraavaan.


Mutta idylli ei kestä ikuisesti, toisella puolella odottaa täit, vettynyt ruoka, seksuaalinen hyväksikäyttö. Lopulta veriset murhat.


Odotin Emma Clinen Tytöiltä hurjasti, voisi sanoa, että teos on koko kirjakauden Se Juttu minulle. Ja sain silti enemmän. Palasin teini-iän haparoivaan, kauhunsekaiseen tunnelmaan siitä, kelpaanko omana itsenäni? Kuka minä olen sinulle? Niihin tyttömäisiin ajatuksiin ja haaveisiin, joita edes aikuisuus ei voi täysin häivyttää, Aika muuttaa, muuttaako se mitään?


Tytöt on alkukantainen, elinvoimainen osoitus kirjallisuuden mahdista ujuttautua kapeisiin tytönvartaloihin, rakkaudennälän ja kaipuun hillittömään tuskaan, Ihmisen paratiisi on tulla huomatuksi. Nähdyksi omana itsenään.

Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja!


Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä.