Ann-Marie MacDonald; Linnuntietä

The Way the Crow Flies 2003, suom. Kaijamari Sivill ja Tammi 2004, 851s.

"Tuntuu että osa minusta on hereillä, ja se osa on tosi onnellinen. Mutta sen pitää retuuttaa mukanaan toista osaa. Kuollutta painoa, kuin tajutonta potilasta. Minua. Minun silmäni ovat kiinni, minulla on sininen sairaalapaita."

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on romaani, johon jokaisen on ainakin kerran elämässä langettava. Se laskeutuu luoksesi höyhenen kevyenä, paljastaen samalla oven avauksella vaateliaan puolensa. Se haluaa sinulta, sinusta kaiken - aikasi, huomiosi. Kuuntele tämä tarina. Sinun on ymmärrettävä. Katso minua. Katso kaikkia meitä.


Meidän kaikkien pitää aina silloin tällöin kurkistaa kiven alle. Pimeä pelottaa meitä kaikkia, ja houkuttaa, sillä me tiedämme, että jätimme sinne jotain, ihan selän taa. 


Linnuntietä on perhedraama toisen maailmasodan jälkeisiltä vuosilta. Se kertoo McCarthyista; komeasta ilmavoimien everstiluutnantti Jackista ja hänen kauniista ranskalaisesta Mimi-vaimostaan. Perheeseen kuuluu myös kaksi reipasta lasta, isoveli Mike ja Madeleine... Niin, Madeleine. Teoksen sädehtivä sydän. Hauska Madeleine täynnä mielikuvitusta, täynnä uskoa huomiseen. Sillä mikä hänen on ollessa, varsinkin kun perhe on juuri muuttanut Jackin töiden perässä kanadalaiseen varuskuntaan, jossa pastellinväriset talot pursuavat samanikäisiä lapsia. Sitten alkaa koulu...


Kun on kahdeksan ja käy yhdeksättä, vahvistuu päivä päivältä. Havahtuu aina vain paremmin todelliseen maailmaan, ja silti tuntuu kuin pään ympärillä vielä leijuisi satujen jäänteitä, rippeitä uskosta puhuviin eläimiin ja eläviin teekuppeihin. Riekaleinen haaveiden sädekehä.


Lähes liiankin idylinen perhe-elämä saa ajan myötä säröjä, joita lukija kuin vahingossa tulee odottaneeksi. Mutta kun rauhassa tutuksi tulleiden henkilöiden (kuinka elävältä he tuntuvatkaan) arki alkaa kauhistuttavalla tavalla rispaantumaan, kun Madeleinen viattomuus liataan sillä hirveimmällä tavalla, tekee mieli painaa stoppia. Ei näin. Ei tämä voi mennä näin. Peruuttakaa kaikki!

Elämässä, kirjoissakin asiat kuitenkin vain tapahtuvat, vyöryvät vimmalla ohitse, ja tietysti teoilla on seurauksensa. Jackin poliittisilla salaisuuksilla, Madeleinen rujon rumilla. Ja sitten, eräänä päivänä löydetään pienen tytön kuoliaaksi kuristettu ruumis.


Niin. Linnuntietä on hirvittävän kaunis, hirvittävän rankka romaani, joka vaatii paljon mutta antaa kuitenkin vielä enemmän. Minuun on iskenyt sitkeä talviflunssa, luin kirjaa sänkyyn naulittuna muutamat värien ja tunteiden kyllästämät päivät. Viimeisen sivun jälkeen jouduin heräämään horroksesta. Vähän pöllämystyneenä palasin tähän maailmaan. Katselen ympärilleni, onko jokin muuttunut. Olenko minä? Miten maailma voisi olla enää sama, Linnuntietä jälkeen?



Samassa saatoin rukoilla,
ja kaulastani pois
putos albatrossi syvyyteen
kuin lyijyä se ois.

***

Romaani kuuluu bloggareiden suosikkeihin, joten arvioita löytyy runsain määrin googlesta. Linkitän tähän nyt viimeisimmän, Leena Lumin postauksen.