keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2016

Jojo Moyes; Jos olisit tässä

After You 2015, suom. Heli Naski ja Gummerus 2016, 450s.

Okei, Will, sanoin hänelle äänettömästi. Jos tahdot väen väkisin tyrkätä minut täysin uuteen elämään, niin tämä on loistosuoritus.


Kerro minulle jotain hyvääJa minä kerron. Jojo Moyesin viime vuonna suomennettu hilpakan surullinen romaani saa nyt jatkoa! Lou Clarkin tarina ei päätykään violettien kansien sulkeutumisen jälkeen. Ei, vaikka hän on nyt yksin. Hän suree, hän kaipaa. Hän ei täytä lupaustaan kaikkein rakkaimmalle, edesmenneelle Willille elää elämäänsä täysillä.

Tämä herkullisen pinkeillä kansilla varustettu romaani (kuten huomaatte, olen hiukan pihkassa Moyesin teosten kansiin) ei ulkoisesta olemuksestaan huolimatta ole (pelkkää) sokerihattaraa. Suloisen höppänän Loun kasvutarina jatkuu kipeämpänä kuin koskaan.


Minäpä kerron millaista on elämä katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviytymään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.


Hänen elämänsä on jumittunut paikoilleen. Hän työskentelee pornahtavassa asussa lentokentän baarissa epämiellyttävän pomonsa alaisena. Willin perintörahoilla hankittu asunto Lontoossa tarjoaa vain yömajoituksen; kodilta se ei tunnu, koska siltä puuttuu sydän. Lou haahuilee mielenkipuisena, turrana päivästä toiseen saamatta kiinni elämänlangasta.

Ja sitten, tietysti, kaikki muuttuu. Tapahtuu asioita, paljon asioita, joita en tahdo lukijalle sen tarkemmin paljastaa. Kuten nokkelimmat arvaavatkin, edessä on, monien vaiheiden jälkeen myös se uusi rakkaus. Silti. Niin Loun, kuin lukijan takaraivoa painaa Will, Will, Will.


Kirjoitin aikoinani Kerro minulle jotain hyvää kirjasta näin: Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tälläkin kertaa Moyes onnistuu väistelemään lajityypilliset namikarikot. Toki Jos olisit tässä on täysin eri kirja kuin edeltäjänsä, jonka tasolle se ei minusta aivan ylety. Silti, lempeän ja surumielisen hömpän ystäville kirja on aivan omiaan.

Emmekö me kaikki tarvitse tällaista välillä?


Joskus minusta tuntui, että me kaikki kahlasimme surussa vastahakoisina myöntämään muille, kuinka syvälle olimme uponneet. Ajattelin ohimennen, mahtoiko Samin haluttomuus puhua vaimostaan olla samaa maata kuin oma pidättyväisyyteni. Kaipa me molemmat tiesimme, mitä tapahtuisi heti kun avaisimme rasian ja päästäisimme ilmoille edes häivän surustamme; se paisuisi pilveksi, joka tukahduttaisi kaikki yritykset puhua jostain muusta.


***

Romaanista on blogannut ainakin Krista.




12 kommenttia:

  1. Olen ihan loppusuoralla tämän kanssa, ja olen pitänyt kovasti. Ihanaa että tarina sai jatkoa vaikka aluksi mietinkin että miten se edes olisi mahdollista. Tavallaan ihan hömppää mutta ei sitten kuitenkaan kokonaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, tykkään näistä just kun eivät ole ihan sitä perushömppää. Jos et ole vielä tutustunut Moriartyyn, suosittelen! Hän kirjoittaa samassa genressä, mutta vielä paljon nasevammin :3

      Poista
  2. Ihana bloggaus, ystävä! Mielessä tosiaan painoi koko ajan Will, ihana Will. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Williä emme unohda ikinä <3 Toisaalta Lou on onnensa ansainnut :)

      Poista
  3. Hmm, pitäsköhän nyt sittenkin lukea tämä. :D Olin jo vähän päättänyt, että skippaan tämän, koska jatko-osat on yleensä vähän mitä ovat. Mutta varmaan voisi kääntää takkia taas. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, välillä takin kääntö kannattaa :P Mä en jaksa lukea kovin montaa tämän genren kirjaa vuodessa, mutta Moyes ja Moriarty... Ne eivät ole vielä pettäneet! Pus!

      Poista
  4. Minustakaan tämä ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä (enkä jäänyt kaipaamaan enempiä jatko-osia), mutta onnistunut kirja joka tapauksessa. Se ikävän ja kaipuun määrä oli kyllä todella raskas, mutta hyvällä tavalla: olisin ollut pettynyt, jos Lou olisi elellyt hilpeänä ja huolettomana. (Kuulostaako ihan vinksahtaneelta, että haluaa jonkun surevan? Edes kirjan hahmon?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, ei kuulosta yhtään vinksahtaneelta, olen ihan samaa mieltä! :) Itsekin jäin suremaan Williä... Tämmöiset vakavampihenkiset chick-lit romaanit ovat selkeästi makuuni.

      Poista
  5. Minulla on tämä kirjastossa odottamassa noutoa. En ollut mitenkään ihan myyty ensimmäisestä osasta, mutta on Loun tarinalle silti pakko päästä lukemaan jatkoa. Vaikka ei se ilman Williä tunnu samalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lilli, näinpä! Eihän tämä sama ole ilman Williä, mutta pienen epäröinnin jälkeen olin täysin Loun vietävissä :)

      Poista
  6. Tämä oli niin ihana, mutta en tykännyt lopusta...ehkä sieltä on tulossa kolmas kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana nimenomaan, haikealla ja humoristisella tyylillä. En ole ihan varma, tulisiko kolmatta osaa luettua :D

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥