Fausto Brizzi; 100 onnen päivää ja Sieluni hymyt -haaste

Cento giorni di felicitá 2013, suom. Lotta Toivanen ja Gummerus 2016, 412s.

Vedän Zoffin vihkosta yli lauseen "Koeta saada Paola antamaan anteeksi." Teen minä senkin. Mutta myöhemmin. Ennen sitä tulee yksi tärkeämpi asia.
Tärkein minun tilanteessani.
Kirjoitan:

                                         Älä anna periksi.


Kuten olette huomanneet, kirjakevääni on luiskahtanut kuin huomaamatta erittäin dekkaripainotteiseksi. Tästä maaneerista poiketen halusin lukea aivan erilaisen kirjan. Blogeissakin vilahdellut Fausto Brizzin 100 onnen päivää munkkirinkiläkansineen herautti kirjallisia makuhermojani. Annetaan elokuvistaan tunnetulle (minä en kyllä tunnistanut) Brizzille mahdollisuus.


Kyllä se siitä. 
Lausahdus haiskahtaa sääliltä ja surkuttelulta. Se kuulostaa kannustukselta mutta on itse asiassa hautakirjoitus. Kyllä se siitä. Huminaa vintissä.


Kirja kertoo nimensä mukaisesti sadasta onnellisesta päivästä, joita italialainen, keski-ikäinen liikunnanohjaaja ja perheenisä Lucio viettää. Hänen harmaaksi hiutunut elämänsä, sellainen, johon jokainen meistä helposti vajoaa, pakotetaan ottamaan uusi suunta kun mies saa tietää sairastavansa ärhäkkää syöpää. Lucion päivät ovat kirjaimellisesti luetut.

Etukäteen voisi kuvitella tarinan sisältävän holtitonta syöpöttelyä, juopottelua ja biletystä, mutta ei, kirjan sankari päätyykin viettämään viimeiset päivänsä varsin maltillisesti. Sanoisinko jopa arkisesti. Toki matkoilla käydään ja munkkirinkiöitä nautitaan, mutta teos ohjaa lempeästi myös lukijaansa löytämään onni pienistä asioista.

Läheisten, erityisesti Lucion vaimon Paolan, jota mies tuli vastikään pettäneeksi, merkitys korostuu. Vaimon anteeksianto on se tärkein asia. Saada Paolalta anteeksi ennen kuolemaa. Lapset, ystävät, appiukko. Heidän seurassa vietetty aika on lopulta kaikkein parasta.

Kirjailijan ironisen hymyilyttävä huumorintaju on romaanin parasta antia. Loppua kohden tarina alkoi syödä omaa häntäänsä, enkä loppuratkaisustakaan aivan vakuuttunut ollut. Kuitenkin, suurimman osan ajasta nautin Lucion ja kumppaneiden seurasta.


Rakastan: elämää.
Vihaan: kuolemaa.
Banaalia mutta totta.

Ja sitten, teemaan mukavasti aasinsiltana liittyen; minut on haastettu. Kiitän Ullaa ja Takkutukkaa lämmöllä! Idea on leppoisen löyhä; listaa asioita, jotka tuottavat juuri sinulle onnea. Jaa nämä tässä ja nyt.

Kuten Ulla kirjoitti, onni on niin omaa, erityistä, että siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Voisiko sanoa, että onni on intiimiä? Se on persoonasta liittyen henkilökohtaista, taikka sitten yleismaailmallista ja laajaa, kuten esimerkiksi Brizzin kirjassa. Päähenkilö sai onnensa pitkälti samoista asioista kuin normi-ihminen pysähtyessään elämäänsä miettimään. Avainsana, niin kirjassa kuin haasteessa lienee pysähtyminen. Vaikka kuolema ei aivan sadan päivän päässä kolkuttelisikaan, tai mistä sitä tietää, jokainen hengenvetohan voi olla viimeinen, tekee hyvää joskus miettiä muitakin asioita kuin niitä negatiivisia, joihin mieli helposti harhautuu.


Minun listani on perussettiä ja 100% tunneihmisenä lähestyn sitä fiilispohjaisesti:


Onni on tunne, joka herää kun

- lapsesi katsoo sinua silmät innosta hehkuen

- samainen lapsi ilmoittaa rakastavansa äitiä

- kesyrottasi haluaa puhdistaa kynnenalusesi

- samainen rotta oppii (viimein) käskyn tänne, ja kipittää kiltisti luoksesi

- aurinko lämmittää talven jälkeen kasvojasi

- puristava paine ja stressi alkaa pikku hiljaa purkautua

- kirja jota luet, räjäyttää tajuntasi

- kirja jota luet, saa maailman ympäriltä häviämään. Et ole enää sama lukukokemuksesi jälkeen.

- huomaat hitaan kasvun

- kuulet postiluukusta kolahtavan lattialle taas uuden arvostelukappaleen

- pitkään odotettu romaani ilmestyy

- joku läheinen välittää sinulle lämpöä ja lempeyttä

- avaat karkkipussin

- joku kuuntelee sinua oikeasti

- runo, lause, haiku saa sielusi hymyilemään.


Huomaan ennakkopessimistisyydestäni huolimatta voivani jatkaa ja jatkaa listaa, mutta heitän seuraavaksi pallon sinulle, joka et tätä haastetta vielä ole saanut. Ne loppuen lopuksi kantavat, ne onnen hetket, jotka liian usein huomaa vasta jälkikäteen. Mutta tärkeää on havaita että niitä on. Aina niitä kuitenkin on.