Tiina Raevaara; Korppinaiset

Like 2016, 280s.

Johannes,

en koskaan voisi myöntää kaipaavani sinua. En kaiken tapahtuneen jälkeen. En anna sinulle kaipuutani. Haluan silti pyytää anteeksi omia tekojani; sinä tiedät etten minä ole paha ihminen.

Se mietityttää minua kaikkein eniten meissä kahdessa:
houkuttelemmeko me toisistamme esiin pahuuden?


Muistatteko Tiina Raevaaran romaanin, Yö ei saa tulla? Muistatteko Johanneksen, muistatteko Aalon? Jos et ole vielä tutustunut edellä mainittuun kirjaan mutta olet aikeissa tehdä niin, ja olethan sinä, koska teos on vallan loistava, lopeta postaukseni lukeminen nyt. Korppinaiset jatkaa siitä mihin Yö ei saa tulla jäi.

Johannes, hauraampana kuin koskaan, ja silti sisäistä uhmaa puhkuen, on päättänyt löytää kadonneen rakkautensa. Rakkaansa. Nuori mies ei ole ikinä rakastanut muita kuin Aaloa, tuota salaperäistä, lähes aineetonta neitokaista, joka tuntuu haamun lailla leikittelevän lapsuutensa ystävän tunteilla. Kuitenkin näitä kahta yhdistää mystinen side.

Ja tuon siteen Johannes tahtoo konkretisoida kunnostamalla isovanhemmiltaan perityn kartanon. Valtavan talon, joka henkii mennyttä aikaa. Joka on jäänyt elämään vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Linnut sen tietävät, naakat, talon nykyiset asukkaat.

Mitä ihmettä rapistuneiden seinien sisällä on tapahtunut? Mihin Johanneksen isä aikoinaan kuoli?

Mikä on se voima, jota itse korpit pelkäävät?


Se ei haitannut: ajaminen sateisen kaupungin läpi kohti moottoritietä tuntui paluulta normaalielämän pariin. Se oli erilaista kuin meidän todellisuutemme, jossa korpit tiivistyivät pimeästä yöstä ja ihmiset kuolivat aina uudestaan, jokaisen muistoissa eri lailla.

Korppinaisissa Raevaara näyttää kuinka loihditaan poemaisen piinaava, pelkistetyn surumielinen tunnelma. Johanneksen kipuilu kadotettujen muistojen raunioissa, joissa neidoilla on tummat silmänaluset ja seinien läikistä muuntuu lintuja, on lukukokemuksena aivan omaa luokkaansa.

Kaunissieluinen tarina pakkomielteisestä rakkaudesta, lukituista huoneista, verisistä patjoista. Ja ne linnunsulat! Etkö tunnekin, kuinka jokin kutittaa kurkussasi...


Kun ihmiset kertovat elämäntarinansa uudelle tuttavuudelle, eivät he kerro teoistaan, joiden takana on vuosien varrella kasvanut mustasukkaisuus, viha tai pelko. Ihmiset esittävät elämäntarinansa simppelinä tiivistelmänä, tarinana, jossa on johdonmukainen alku ja loppu.


***


Romaanista on postannut ainakin Kirjan vuoksi ja Savannilla.