 |
| Myllylahti 2016, 491s. |
Kun mieli murtuu, siitä ei kuulu ääntä. Se on äänetön putoaminen tyhjyyteen.
Valitsin viime vuoden huimimmaksi suomalaiseksi jännäriksi Arttu Tuomisen Muistilabyrintin. Maaliskuu oli minulle näin ollen kuin pieni joulu. Jännityksen sekaisin tunnelmin takerruin romaaniin heti kun posteljooni sen minulle ystävällisesti kotiin kiikutti. Ja tuo järkälemäinen teos, tuo uhmakkaana kasvoille vyöryvä tarina vei täysin huomioni muutamaksi päiväksi (anteeksipyyntöni kotiväelle).
Porissa tapahtuu jälleen. Nyt kaupunkia piinaa sinne pikku hiljaa hivuttautunut rikollisjärjestö, joka kantaa nimeä Veljeskunta. Helvetin enkelitkin näyttävät pyhäkoululaisilta näiden partasuiden rinnalla. Tutuksi tulleet poliisiystävämme joutuvat ammattimaisen, sanoisinko sairaalloisen rikollisuuden lisäksi tutkimaan lukuisia saman kaavan mukaan toteutettuja raiskauksia. Sitten tapahtuu yksi hirvittävimmistä kuviteltavissa olevista asioista; fetal adbuction, joka viimeistään pistää niin kaupungin, kuin koko Suomen sekaisin.
Millaisista hirviöistä tässä oikein on kyse? Kuinka pysäyttää kilpajuoksu aaveen kanssa?
Tuomisen esikoisteoksen yhteydessä hehkutin hänen kykyään luoda uskottavan ihmismäisiä henkilöhahmoja. Janne Rautakorpi, tarinan sankari, tuo ylen piinattu rikosylikonstaapeli pääsee romaanin alussa melkein vastoin tahtoaan ulos suljetulta osastolta. Rautakorven veroista fiktiivistä henkilöä tuskin koskaan tämän genren kirjoissa tapaa:
Menneisyys oli viimein saavuttamassa hänet. Kauan sitten hän oli katkaissut menneisyytensä köydet ja pyristellyt karkuun, mutta hän oli aina tiennyt, että juokseminen oli turhaa, että vaikka hän juoksisi koko elämänsä, ennen pitkään hänet saataisi kiinni. Se hetki oli nyt käsillä. Tiivistymispiste.
Mukana joukoissa on tietysti vanhempi konstaapeli Liisa Sarasoja, joka kipuilee henkilökohtaisen elämänsä karikoissa. Liisan ahdistus jää vielä kirjan loputtuakin rintaa painamaan. Ja uutena tulokkaana kirjavassa remmissä homssuisen salaperäinen ylikonstaapeli Ilari Strand.
Lapsuuden traumoja, rikkonaisia koteja, tyhjän sylin ikävää. Elävältä hautaamista, syviä viiltoja, liian teräväreunaisia muistoja. Moottorin katkua, porottavaa hellettä, hiekkaa nielussa. Jokaisella meistä on murtumispisteemme. Mutta mitä on sen toisella puolen?
Arttu Tuomisen uutukainen ei ole kevyt romaani. Huomasin tämän lukiessani kirjaa niskat juntturassa pitkin öitä. Fyysinen kipu on kuitenkin halpa hinta näin riipivästä lukukokemuksesta. Teemoja on paljon, kyllä, mutta hienosti kirjailija saa langan päät käsissään pideltyä. Onnistuupa hän vielä viimeisillä sivuilla takaamaan senkin, ettei lukija taatusti jätä sarjan seuraavaa osaa väliin. Minä kiitän!
"Miksi me kaadumme?" Remes kysyi ja vastasi heti perään: "Oppiaksemme nousemaan ylös. Mutta joskus tarvitsemme apua."
***
Kirjasta ovat postanneet myös SUOMI LUKEE / Krista ja Kartanon kruunamaton lukija Elegia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥ Kiitos kommentistasi! ♥